Yhteensattumia

Ennen syöksyä (Otava, 2017; Before the Fall, 2016; suomentanut Markku Päkkilä; 490 sivua) on minulle entuudestaan tuntemattoman yhdysvaltalaisen Noah Hawleyn toinen suomennettu ja kaikkiaan viides romaani. Kirjoittaja on kunnostautunut myös tv-sarjojen Bones ja Fargo käsikirjoittajana.

Romaanin lähökohta on omalaatuinen. Ökyrikkaiden pienlentokone syöksyy mereen mukanaan nelinenkisen omistajaperheen lisäksi heidän turvamiehensä, ystäväpariskuntansa, hyvänpäiväntuttu taidemaalari sekä miehistö eli lentäjä, perämies ja lentoemäntä. Maalari Scott onnistuu paitsi selviytymään elossa myös pelastamaan nelivuotiaan JJ-pojan uimalla sankarillisen matkan mantereelle öisessä aallokossa.

Tämän jälkeen tarina keskittyy, nimensä mukaisesti, enimmäkseen mereen syöksymistä edeltävään aikaan. Keitä olivat yhdeksän kuollutta ja kuka on — median pian epäilyttäväksi leimaama — tuntematon taiteilija, joka nyt joutuu pakoilemaan julkisuutta? Samalla tietysti seurataan onnettomuustutkintaa.

Henkilöiden erilaisten ja kiinnostavien elämäntarinoiden kautta tuodaan kirpeällä otteella esille suuria teemoja: Onko sankarilla muita vaihtoehtoja kuin julkisuus? Mitä merkitystä on rahalla? Kuinka lapsuus vaikuttaa loppuelämään? Onko yhden elämä arvokkaampi tai tärkeämpi kuin toisen? Saako toisen onnettomuudesta iloita tai hyötyä? Onko enää olemassa yksityisasioita kuin kaikkea tietoliikennettä voidaan seurata? Onko medialla enää pelisääntöjä? Millä on eniten valtaa — medialla, rahalla vai valtiolla? Mikä tekee ihmisen onnelliseksi?

Pidin kirjasta suuresti lukuunottamatta sen latteaa loppua. Jännitystä, mielenkiintoisia henkilöhahmoja — erityisesti suoraselkäinen ja hieman arvoituksellieksi jäävä taitelija Scott — ja ravistelevaa ajankuvaa.

Harmittaa tietysti sekin, että suomalaisen sivuhenkilön nimi on Chelsea Norquist; KVG:n aikoina ei voi olla liikaa vaadittua löytää romaanihenkilölle suomalainen nimi. Eikö kirjailijalle tullut mieleen, että romaani käännetään aika monelle kielelle?

Sankareita kaikki?

Pierre Lemaitren Näkemiin taivaassa (Minerva, 2014; Au revoir là-haut, 2013; suomentanut Sirkka Aulanko; 546) on mukaansatempaava historiallinen romaani, jossa on lempeän satiirinen ote, surullinen pohjavire ja paljon mustaa huumoria.

Välittömästi koukuttava tarina alkaa ensimmäisen maailmansodan mutaisissa ja väsyneissä loppumelskeissä, kun ranskalaisen luutnantti d’Aulnay-Pradelle, ilkeä ja julkea mies, ylennyksen toivossa haluaa vallata vielä yhden kukkulan eikä saa miehiään saksalaisten kimppuun muuten kuin tappamalla pari omaa miestä vihollisen piikkiin. Pahaksi onnekseen tarinan keskushenkilö Albert Maillard, varovainen ja säikky mutta ehdottoman oikeudentuntoinen rivimies, huomaa tavan, jolla loppuunajelut miehet saatiin mukakostohyökkäykseen, ja tulee elävältä haudatuksi. Vielä pahemmaksi onnekseen Édouard Péricourt, rikkaan porvarisperheen lahjakas ja vallaton vesa, onnistuu kaivamaan rintamatoverinsa pinnalle ja herättämään tämän henkiin.

Miehet ovat pääsemättömissä toisistaan, sillä Edouard haavoittuu kammottavalla tavalla, ja Albert kokee velvollisuudekseen auttaa häntä. Millaiseen juontenkieputukseen se johtaakaan! Miten se saattaakaan luutnantin tekemisiin Péricourtin suvun kanssa. Miten luontevasti kaikki kietoutuu yhteen sen kanssa, että 1,3 miljoonaa kaatunutta ja enimmäkseen taistelukentille miten kuten haudattua ruumista olisi saatava laajoille sotilashautausmaille. Ja miten tarina nostaa esiin muun muassa sen ristiriidan, että kaatuneille pystytetään muistomerkkejä ja osoitetaan kunniaa, mutta vammautuneet kotiinpalanneet saavat osakseen kunnioituksen sijaan korkeintaan sääliä, ovat usein menettäneet työpaikkansa ja joutuvat pärjäämään omillaan.

Enemmittä paljastuksitta lupaan, että tämä kirja kannattaa lukea, vaikkei olisi lainkaan kiinnostunut sodasta tai historiasta — saati sitten jos on! Lemaitre on huippulahjakas kertoja, joka osaa kirjoittaa niin, että tarina vie maailmaansa ja niin, että henkilöt elävät ihmisinä. Ei ihme, että tämä ensimmäisen maailmansodan jälkeiseen Pariisiin sijoittuva sota-, seikkailu-, suku-, rakkaus-, huijaus- ja ystävyysromaani sai Ranskan arvostetuimman kirjallisuuspalkinnon Goncourtin vuonna 2013.

 

Vähän jäykkä mutta silti myös hurja

Pirjo Tuomisen Kotiopettaja (Tammi, 2008; 364 sivua) päätyi käsiini kirjabloggaajien heinäkuisessa kesätapaamisessa (ks. esim. Kirsin kirjanurkka & Kulttuuri kukoistaa), mutta tartuin siihen vasta syksyn kääntyessä talveksi.

Päähenkilönä on köyhä nuorukainen, filosofian maisteri Pontus Palen, joka haaveilee lääkärin ammatista. Hän tulee kotiopettajaksi nykytermein sanottuna uusperheeseen: on perheenpää ja tämän toinen vaimo sekä molempien ja yhteisiä lapsia. Lapset eivät tule toimeen toistensa kanssa. Pontus joutuu elämään kireiden perhesuhteiden välissä, toisaalta osana perhettä, mutta kuitenkin sen palkollisena.

Tapahtumat sijoittuvat 1830-luvun Suomeen, yhteen tapahtumarikkaaseen kesään varakkaan, mutta aikalailla onnettoman porvarisperheen elämässä Tamareen tilalla ja ruukin mailla. Vaikka pääosassa on mies, osoittaa kirjailija kuvaamansa aikakauden yhteiskunnalliset vastakohtaisuudet myös naisten kautta. Ylhäisen naisen rooli on alhaisenkin osaa kapeampi, tiukasti muot(t)iin ahdettu, ahdistava. Tukala on köyhän miehenkin asema, mutta hän voi muuttaa sitä teoillaan; nainen oikeastaan vain avioliiton kautta.

Teos osoittautui viihdyttäväksi, vaikka onkin ehkä kuvaamansa aikakauden mukaisesti hieman jäykkä. Tarinassa on myös lähes hurja juonne, joka liittyy suvun äkillisiin, jopa epäilyttäviin, kuolemiin. On myös salainen ja säädyllistä pintaa koetteleva Pontuksen ja perheen taloudenhoitajan intohimoinen suhde. Loppujen lopuksi melko yllätyksellinen romaani.