Olavi Maununpoika seikkailee – osa 3

Piispansormus

Milja Kauniston Olavi Maununpoika -trilogia päättyy romaaniin Piispansormus (Gummerus, 2015; 469 sivua), joka on ensimmäistä ja toistakin osaa vähemmän hilpeä — hitaampi ja vakavampi. Raskaampikin. Silti toki kevyt, sillä tyyli on edelleen ilakoiva.

Pääosassa koko trilogiassa on Olavi Maununpoika (1405-1460), Olaus Magni, Suomen piispa vuosina 1450-1460. Se, mitä Kaunisto hänen historiallisen hahmonsa ympärille on vilkkaalla mielikuvituksellaan ja taitavilla kertojanlahjoillaan kutonut, on silkkaa, pelkkää, viihdyttävää fiktiota.

Kaikki alkaa leppoisissa tunnelmissa Servièresin linnassa eteläisessä Ranskassa. On koti, on rahaa, on aikaa, on ruokaa ja etenkin juomaa. Sitten tapahtuu jotakin kohtalokasta ja lopullista. Samoihin aikoihin satavuotinen sota päättyy ja valtasuhteet Ranskan maalla muuttuvat. Niiden pyörteissä Olavi joutuu ryöpytyksestä toiseen ennen kuin älyää palata kylmään Pohjolaansa.

Ajallisesti trilogian kolmas osa kattaa suurimman osan päähenkilönsä elämästä puuttumatta silti enempää kuin muutamalla lauseella Olavin toimiin Turun piispana. Hyvä niin, sillä tämän tarinan ytimessä ei ole piispuus, vaan rakkaus. Ehkä päähenkilökään ei lopulta ole Olavi, vaan ihmeellinen Miracle? Tahtoisin tietää, mikä Olavissa häneen vetoaa.

Mainokset

Toisenlainen Toscana (frutti)

Silvia Avallone ei kirjoita taiteen ja turismin Toscanasta — siitä kulttuurin kehdosta, joka sanasta ensimmäisenä tulee mieleen — vaan Piombinon hiipuvan terästehtaan varjossa kasvavista kauniista mutta näköalattomista nuorista ja heidän kuluneista, ennenaikaisesti ikääntyvistä vanhemmistaan.

Kypsä ja taitava esikoisromaani Teräs (Minerva, 2014; Acciaio, 2010; suomentanut Taru Nyström; 427 sivua) kertoo Annan ja Francescan ystävyydestä ja aikuistumisesta. He asuvat työläisten kansoittamassa meluisassa kerrostalossa ja ovat tunteneet toisensa aina. He viihtyvät rannalla — omallaan, sotkuisella; eivät turistien — ja katsovat välillä horisontissa siintävää Elban saarta kuin lupauksena jostain paremmasta tai ainakin toisenlaisesta.

Runsaan romaanin muuta väkeä ovat eri tavoin syrjäytyneet nuoret, toimeentulostaan taistelevat perheet, alistuneet vaimot, pölynpeittämät terästyöläiset, taskuvarkaat, tyhjäntoimittajat ja katutason huumekauppiaat.

Voimallinen tarina kuvaa intohimoisesti ja kiihkeästi nuoruutta, ystävyyttä, perhesuhteita ja -väkivaltaa, rikoksia, seksuaalisuutta ja kuolemaa. Taitavasti kirjoitettu (ja käännetty) Teräs onnistuu olemaan sekä älykäs yhteiskuntakriittinen romaani, tunteikas kehityskertomus että surumielinen rakkaustarina.

(italialaisen ateriani frutti)

Omaäänistä rikoskirjallisuutta Tanskasta

kansikuva

Susanne Staunin jännitysromaani Punainen merkki (WSOY, 2014; Døderummet, 2010; suomentanut Kari Koski; 308 sivua) on napakka rikostarina, jonka päähenkilö on oikeuslääkäri Maria Krause — nainen, jolla omien sanojensa mukaan on vikaa päässä.

Maria on omalaatuinen nainen, mutta myös taitava työssään ja hyvä pitämään puoliaan. Hänellä on myös yksi ystävä, korvaamattoman ainutlaatuinen nigerialaissyntyinen oikeuskemisti Nkem. Nkemin perässä Maria muuttaa Kööpenhamista Odenseen ja päätyy puolustamaan paikkaansa ja asemaansa miesten hallitsemassa työyhteisössä samalla, kun nuorten naisten raa’at murhat nostavat pintaan kipeitä muistoja.

Sarjamurhaajan uhrien ihossa on muiden väkivallan jälkien lisäksi ennenmäkemättömiä punaisia merkkejä, joiden vuoksi Maria ajautuu itse selvittämään rikosta, vaikkei se oikeuslääkärin toimenkuvaan kuulu, ja joutuu lopulta hengenvaaraan.

Maria Krause on mieleenpainuva päähenkilö, jonka tarinan lomaan Staun sijoittaa otteita murhaajan päiväkirjasta. Ei ehkä kaikkein omaperäisimmältä kuulostava ratkaisu, mutta lukekaa itse, millaisen murhaajan! Nyt ei selitellä kieroonkasvamista vaikealla lapsuudella.

Tanskan arvostetuimman jännityskirjailijan ensimmäinen suomennettu teos on omaäänistä ja laadukasta rikoskirjallisuutta.

Katso myös Rakkaudesta kirjoihin -blogi.