Kostajat

Varjot (Otava, 2016; Skuggorna, 2014; suomentanut Anja Meripirtti; 443 sivua) on itsenäinen jatko-osa Katarina Wennstamin Charlotta Lugn & Shirin Sundin -dekkareille Petturi ja Kivisydän.

Kirjailija on lisännyt kierroksia yhteiskuntakritiikkiinsä, mutta kirjoittanut silti jännittävän, tiivistunnelmaisen dekkarin eikä pamflettia. Kritiikin kohteena on tuomioistuinten suhtautuminen miehiin, jotka vihaavat naisia. Mistään muusta kuin naisvihasta ei nimittäin ole kyse sellaisessa väkivallassa, josta tässä kirjassa puhutaan. Eikä sen olemassaolo ikävä kyllä ole fiktiota.

Keksittyä on sen sijaan se, että Tukholmassa neljä naamioitunutta kostajaa rankaisee (mahdollisen) tuomionsa jo suorittaneita väkivallantekijöitä. Heistä miesten saamat rangaistukset ovat liian lieviä. He lukevat oikeudenkäyntipöytäkirjasta rikosten kuvausta samalla, kun tekevät miehille täsmälleen sen, mitä nämä ovat tehneet naisille: lyönnit, potkut, viillot, repimiset. Mahdollisimman samanlaisina ja määrältään samoina.

Heidän tavoitteensa on saada paitsi nämä miehet myös oikeuslaitos ymmärtämään, millaista on olla tällaisen väkivallan uhri. Teot tehdään joskus julkisella paikalla mutta yleensä uhrien kotona, jonne heidät jätetään kännykkä ulottuvillaan ja nippusiteistä vapautettuina. Yhtäkkiä on miesten — mutta vain naisia pahoinpidelleiden! — vuoro varoa kulkemasta yksin kaduilla, pelätä oven avaamista tuntemattomille ja arkailla tulla yksin tyhjään kotiin.

On kesä ja uutisrintamalla muuten hiljaista, joten media on kostoliigasta innoissaan. Myös yleinen mielipide asettuu kostoliigan puolelle kritisoimaan oikeuslaitosta ja tuomareita. Rikostarkastaja Charlotta Lugn kokoaa ei-lomailevista poliiseista tutkintaryhmän. Puolustusasianajaja Shirin Sundin tutkii myös rikossarjaa ja sitten hänestä tulee yhden (ainoan kiinni jääneen) kostajan oikeusavustaja.

Wennstam analysoi oikeusjärjestelmää sekä pohtii oikeuskäsityksiä ja oikeudenmukaisuuden ideaa. Miten väkivaltarikolliset on tuomittava ja kuinka heitä on rangaistava? Miksi edes maailman tasa-arvoisimmassa maassa ei näy loppua julmalle, alistavalle naisvihalle? Miten tunne ja toive samalla mitalla takaisin maksamisesta, hammas-hampaasta-periaatteesta, sopii yhteen modernin oikeuskäsityksen kanssa?

Mainokset

Dekkariviikko 2016 — lähiötapaus

Ruotsalaisen Joakim Zanderin toinen rikosromaani Lähiö (Tammi, 2016; Orten, 2015; suomentanut Maija Kauhanen; 397 sivua) seuraa lyhyen kesäisen ajanjakson tapahtumia kolmesta eri näkökulmasta.

Yksi on Klara Valldénin, Uimari-esikoisesta tutun tutkijan, ja sijoittuu pääosin Lontooseen. Toinen kuuluu Jasminelle, neljä vuotta aiemmin monessa merkityksessä kylmästä maahanmuuttajakodista New Yorkiin karanneelle nuorelle naiselle. Kolmannen äänenä on Jasminen pikkuveli Zadi, tuuliajolla oleva lähiönuori, joka yrittää radikaalista uskonnollisuudesta löytää suunnan ja tarkoituksen elämälleen.

Klara, joka rauhoittaa hermojaan ja mieltään liiallisella viininjuonnilla, valmistelee pienessä yliopistoyksikössä EU-päättäjille Tukholmassa pidettävään kokoukseen selvitystä poliisitoiminnan yksityistämismahdollisuuksista. Sekä hänen pomonsa että työkaverinsa käyttäytyvät epäilyttävästi. Lisäksi Klaran tietokone ensin varastetaan puistossa ja sitten palautetaan kantapubiin.

Kirjan päähenkilöitä ovat kuitenkin nuoret sisarukset, joiden välistä yhteyttä ja rakkautta kuvataan hienosti. Jasminella on suuret tunnontuskat veljen hylkäämisestä eikä uusi elämä suju lainkaan hyvin. Kun käy ilmi, että Zadi on kaikin tavoin täysin hukassa — joko kuollut Syyriassa tai palannut lietsomaan lähiön yltyvää kapinaa — hän keksii keinon palata Ruotsiin etsimään veljeään. Heidän tarinansa on riipaiseva, koska sellaisen aavistaa olevan tuttu aivan liian monelle.
Zanderin romaanin teemat ovat ajankohtaisia, kiinnostavia ja suuria. Maahanmuuttajalähiöihin kasautunut turhautunut ja patoutunut katkeruus ja viha, radikaali ääri-islamilaisuus ja kansainvälinen terrorismi, Syyrian sodat ja Daesh/ISIS, korruptio ja oligarkkien omistamat turvallisuusyritykset ja EU-lobbarien salainen valta, tiedon turvallisen säilyttämisen ja jakamisen ongelmat…

Suuret päivänpolttavat aiheet eivät kuitenkaan riitä tekemään Lähiöstä keskinkertaista rikosromaania onnistuneempaa. Juoni etenee, mutta sen jännittyneisyys katkeilee jatkuvasti, kun lyhyiden lukujen näkökulma alati vaihtuu – etenkin kun eri tarinat kulkevat hieman eri tahtiin. En pitänyt siitä, että joudun koko ajan tarkistamaan, kuinka paljon edellä tai jäljessä alkavan luvun Jasmine oli juuri lukemani luvun Zadia, vaikka ymmärsinkin ratkaisun vähitellen johtavan siihen, että sisarukset ja Klara päätyvät lopuksi samaan paikkaan samaan aikaan. Kun tuo kulminaatiopiste sitten jotenkin lässähti tai katosi, olin lähes 400 sivun jälkeen juonen kuljetukseen vähän pettynyt. Onneksi henkilökuvaus toimi.

Kolme erilaista jännäriä lapsista

Alan Bradleyn neljäs Flavia de Luce -dekkari Filminauha kohtalon käsissä (Bazar, 2016; I Am Half-Sick of Shadows, 2011; suomentanut Maija Heikinheimo; 317 sivua) ei mielestäni ole yhtä valloittava kuin aiemmat sarjan teokset. (Katso mitä kirjoitin toisesta ja kolmannesta osasta.) Vaikuttaa siltä, että pikkuvanhan 11-vuotiaan kemistin salapoliisihommelit 1950-luvun englantilaiskylässä alkavat toistaa itseään liikaa, vaikka juoni onkin näppärästi punottu.

Aivan toisenlaisen brittitytön kohtasin Rosamund Luptonin huimassa arktisessa jännärissä Hiljaisuuteen hävinneet (Gummerus, 2016; The Quality of Silence, 2015; suomentanut Outi Järvinen; 326 sivua), jossa kuuro 10-vuotias Ruby matkaa äitinsä kanssa rekalla Alaskan halki etsimään Rubyn isää, joka on luontokuvaaja. Hänet on nähty viimeksi pienessä inuiittikylässä, joka on palanut maan tasalle. Lupton kuvaa hienosti kuuron lapsen havaintoja ja elämää, mutta näkökulma on myös äidin. Jännitys on tiivistä monista epäuskottavuuksista huolimatta.

Ruotsalaisen Katarina Wennstamin romaanissa Kivisydän (Otava, 2016; Stenhjärtat, 2012;suomentanut Anja Meripirtti; 412 sivua) lapsi on pääosassa toisella tavalla, uhrina. Vain kuusikuinen Gloria tuodaan lastensairaalan päivystykseen henkihieverissä ja hänellä todetaan vakava aivovamma. Vauvaa on ilmeisesti ravisteltu rajusti. Hyvintoimeentulevan perheen vanhempien välit vaikuttavat hieman oudoilta ja Glorian veljet jotenkin säikyiltä. Isoäidit antavat perheestä ristiriitaisia lausuntoja eikä lapsenvahtina usein ollutta tyttöä tavoiteta. Kuka vauvaa riepotteli? Kerran aloitettuani en voinut jättää lukemista kesken. Niin tenhoavasti voi kirjoittaa näin hirvittävästä väkivallasta, joka on yleisempää kuin tiedetään, sillä aina ravisteltu vauva ei päädy sairaalaan.