Pitkä marssi

Tommi Kinnusen Ei kertonut katuvansa (WSOY, 2020; 351 sivua) on kauniisti kirjoitettu romaani rumasta vaiheesta maamme historiassa.

On kesä 1945. Joukko naisia kävelee halki poltetun Lapin. He ovat päässeet pois norjalaiselta vankileiriltä ja ovat matkalla kotiin. Menneestä he eivät puhu, eivät voi puhua, eivät tiedä mitä puhua. Tulevaisuudestakaan he eivät puhu, eivät uskalla ajatella mikä heitä kotona odottaa, tai tiedä, onko heillä vielä, koskaan enää, koti.

He läksivät töihin, he tekivät töitä aseveljille, ehkä mielessään seikkailu, ehkä vain palkka. Nyt tilanne on kääntynyt ylöalaisin ja nurinniskoin. Sota-ajassa tehdyistä oikeista valinnoista on tullut rauhan aikana vääriä ja tuomittavia. Naisten valinnoista on päätetty tehdä yksilöiden valintoja, mutta miehet ovat vain totelleet käskyjä.

Kävellessä on aikaa ajatella ja olla ajattelematta, pelätä ja luopua pelosta, katua ja olla katumatta, olla toiveikas ja epätoivoinen. Kengät hiertävät, yöpaikkoja ei ole, on vain tie.

Matka on raskas, lukukokemus ei. Riipaiseva aihe, vavahduttava romaani.

Tuntemattomat naiset

Toinen tuntematon (WSOY, 2017; 376 sivua) on Johanna Catanin ja Lari Mäkelän toimittama kahdenkymmenenkahden kirjoittajan — Laura Gustafsson, Joel Haahtela, Antti Heikkinen, Venla Hiidensalo, Mikko Kalajoki, Katja Kettu, Tommi Kinnunen, Tapio Koivukari, Juha-Pekka Koskinen, Tuomas Kyrö, Sirpa Kähkönen, Taina Latvala, Jenni Linturi, Laura Lähteenmäki, Mooses Mentula, Inka Nousiainen, Riikka Pulkkinen, Niina Repo, Minna Rytisalo, Petri Tamminen, Tuula-Liina Varis ja Hanna Weselius — novellikokoelma, jossa nykykirjailijat ovat tarttuneet Väinö Linnan Tuntemattoman sotilaan (1954) vähäisiin naishahmoihin kertoakseen vaimoista, äideistä, rakastetuista, lapsista, sisarista, naapurintytöistä, ystävistä, lotista, petroskoilaisnaisista…

Tekstit ovat ikään kuin vastaus Väinö Linnan romaanille, mutta myös sen tulkintaa ja soveltamista. Ehkä voidaan puhua jopa fanifkitiosta? On luultavasti hyvä olla ennen tätä tuntemattomansalukenut, mutta toki voi käydä niinkin päin, että tämä kokoelma saa kiinnostumaan Linnan tekstistä. Itse ajattelin lähiaikoina lukea Sotaromaanin (2000), joka on Tuntemattoman sotilaan lyhentämätön versio.

Jokaista novellia edeltää lainaus Tuntemattomasta sotilaasta, joten lukija tietää, kenet (ja missä tilanteessa) kirjailija on ottanut novellinsa lähtökohdaksi. Novellit ovat luonnollisesti tyyliltään ja lähestymistavaltaan hyvinkin erilaisia niin kuin kirjoittajansakin. Joitakin tosin yhdistää yksi hahmo: kävellen tai polkupyörällä lähestyvä pappi mustassa asussaan tulossa tuomaan surusanomaa.

Jokaisen lienee helppo löytää näistä kertomuksista itselleen ainakin yksi mieluinen. Minua teksteistä koskettivat eniten Sirpa Kähkösen ”Kesän 1939 poutapilvet”, Tommi Kinnusen ”Nuku nurmelle hyvälle”, ja Laura Lähteenmäen ”Tummuva vihreys”. Entä sinua?

 

 

 

Toisenlaiset

Tommi Kinnusen hieno esikoisromaani on saanut lähes vertaisensa jatko-osan nimeltä Lopotti (WSOY, 2015; 364 sivua). Pääosassa on Neljäntienristeys-romaanista lapsena tuttu Helena, joka viisikymmentäluvulla lähetetään selkosilta Helsinkiin sokeainkouluun vain yhdeksänvuotiaana.

Toinen keskeinen henkilö on Tuomas, Helenan veljenpoika, joka 80-luvulla muuttaa toiseen etelän kaupunkiin — Turkuun, oletan — nuorena miehenä, joka etsii parikseen toista miestä, mutta haluaisi myös perheen.

Sokeus viisikymmenluvun Suomessa tuomitsee Helenan tiettyyn muottiin ja muokkaa hänestä selviytyjän. Pianonvirittäjäksi päätyvän naisen kokemukset sokeana elämisestä on kuvattu upeasti. Helena löytää puolison, mutta lapsettomuus johtaa parisuhdehelvettiin, jota seuraa eristäytyminen.

Tuomaankin erilaisuus vaikuttaa tuomisevan hänet tiettyyn muottiin vai tekeekö hän sen itse? Joka tapauksessa Tuomas ja Helena ovat sukulaissieluja; samalla aaltopituudella sepittäen keskenään hassuja juttuja loppuun saakka.

Toiseus, vieraus, toisenlaisuus, erilaisuuden tuska, mutta myös oppiminen, selviytyminen ja pärjääminen — niistä tässä tarinassa on kyse. Sekä Helenaa että Tuomasta pidetään outoina, kummajaisina, eikä oma perhe ja suku jaksa heitä oikein edes yrittää ymmärtää, vaikka välittääkin.

Varsinaista juonta ei ole. On kohtauksia, niin kuin esikoisromaanissakin. Sillä tyylillä Kinnunen kertoo henkilöidensä raastavat tarinat, vaikeat elämät, mukaan lukien harvinaiset onnen hetket.