Kuopio-sarja jatkuu hienosti

Sirpa Kähkönen jatkaa Kuopiossa tapahtuvaa, 1930-luvulta alkanutta romaanisarjaansa kesään 1972 sijoittuvalla hienolla romaanilla Muistoruoho (Otava, 2019; 347 sivua). Se on naisten tarina, joka moniäänisenä tuo lähelle niin kahdeksanvuotiaan Hilla-tytön kuin hänen molemmat noin 60-vuotiaat mummonsakin — sekä näiden ystävät ja muutaman muunkin kertojan, kuten asunnon A21.

Romaanin rakenne syntyy lomittaisista kertojanäänistä ja sen vaikuttavuus näiden äänten herättämistä tunteista ja ajatuksista. Lassi Tuomi on kuollut ja — niin vaikea kuin hänen kanssaan olikin elää — Anna kaipaa ja suree itsensä melkein näännyksiin. Helvi-ystävä osaa kuitenkin auttaa oikealla tavalla:

Mutta en minä lähde Annaa peilikuvastaan erottamaan väkivalloin, hiljaa hivuttamalla se pitää tehdä, houkutella takaisin hämäristä päivänvaloon.

Hillakin ikävöi rakasta ukkiaan ja mummon itku pelottaa häntä. Eikä hän haluaisi pioneerileirille, jolle isä hänet haluaa lähettää.

Ukki antoi minulle paljon neuvoja tässä elämässä. Ne ovat vähän niin kuin minun merimiessäkki.
Minä ajattelin, että kassin ja makuupussin lisäksi minulla on oma neuvosäkki mukana ja on sen kanssa leirillä pärjättävä jos merilläkin, ja ranta näkyi ja minua alkoi jännittää ja itkettääkin, niin äkkiä vain tunsin että ukki on mukana myös.

Leirillä on kuitenkin mukavaa, sillä lähinnä aikuisten kanssa aikaansa viettävä Hilla löytää sieltä heti ystävän. Pioneerius jää lapselle vieraaksi, mutta tyttöä miellyttävät leirin rutiinit.

Hillan toinen mummo Ida on Sortavalan evakko. Kodin jättämiseen ja sota-aikaan liittyvät vaikeat muistot nousevatkin kirjassa keskeisiksi. Idan menneisyys on monella tapaa raskas. Hänen tukenaan ja ystävänään on lapsuudesta asti tuttu Siiri, hänkin yksi kirjan äänistä.

Uutiset Vietnamin sodasta tuovat itse koetun sodan elävänä sotavuodet eläneiden mieliin, mutta myös osaksi lasten kokemusmaailmaa.

Silti kirja on myös hauska:

Ei ole taipumusta askarteluunkaan, vaikka mummot on minulla niin kätevät. Pistot longertavat pitkin säkkikangasta, enkä ymmärrä miksi viilipurkista ja pahvirullasta pitää tehdä Puijon torni. Mummot virkkaavat illassa kuusi kilometriä pitsiä ja neulovat Naapurilähiön aikana sukkaparin.

Näin toteaa Hilla, jolla on terävä pää ja käytännöllinen mieli:

Minä otan kaikki muoviolennot hiekalle ja Sole alkaa tutkia ja käännellä niitä. Kaadan kävyt vielä purkin pohjalta samaan kasaan. Kun Sole ihmettele että mitä varten käpyjä pitää olla, niin sanon että ne ovat naisia. Ja kysyn onko Sole ikinä, milloinkaan nähnyt yhdessäkään muovi-ihmispaketissa naisia. Sole ei osaa sanoa, joten minä vastaan itse: ei ole naisia paketeissa.
On vain sotaukkoja ja avaruusukkoja ja eläimiä. Tämän olen itse selvittänyt torilla sekä myös Partasen leikkikalu- ja muovitavarakaupassa jossa ihanan väkevä haju kun siellä käy.

Kähkönen on taitava ihmisten, ja mielestäni erityisesti lasten, tunteiden ja ajatusten kuvaajana, ja osaa kuljettaa tarinaa mitä moninaisin keinoin. Kähkösen ihmiset ovat tavallisia, samastuttavia, tärkeitä. Muistoruoho on romaani niin surusta ja kaipauksesta kuin ilosta ja selviytymisestäkin.

lava, haastattelu, kirjamessut, yleisö
Sirpa Kähkönen Jukka Petäjän haastateltavana Helsingin kirjamessuilla 2019

Leppoisa kesädekkari

Eppu Nuotion uusi dekkarisarja Ellen Lähteen tutkimuksia alkaa Myrkkykeiso-nimisellä (Otava, 2017; 252 sivua) kepeällä kesätarinalla, jossa eletään Turussa ja Kemiönsaarella.

Mirkka Kairikko on lähtenyt kesämökille Kemiönsaareen valvoakseen siellä tehtävää remonttia ja päästäkseen hetkeksi arjen pyörittämisestä. Hänen miehensä Timo on aivan pulassa parivuotiaan tyttärensä kanssa, mutta onneksi marttojen kotiapu Ellenin hahmossa tulee hätiin. Sitten käy ilmi, että Mirkka on kadoksissa. Ja pysyy. Viikkoja.

Ellenin lisäksi keskushenkilönä toimii naapurissa asuva Samuel, jonka teinikipuilua seurataan oheisjuonena. Yllättäen siihen kytkeytyy venäläislähtöisen äidin suuri salaisuus. Veikkaan, että Ellen ja Samuel tekevät jatkossakin yhteistyötä.

Ellen Lähde (niin sitten jään) on hupaisa nimi. Pidän Ellenin liki kuusikymppisestä marttahahmosta enemmän kuin Nuotion aiemman dekkarisarjan nuoresta ja superongelmaisesta Pii Marinista, mutta mitä ihmettä kirjailija oikein on tarkoittanut kirjoittaessaan järki-ihmiseksi kuvatun kartanpiirtäjä- ja puutarhuripäähenkilönsä pohtimaan näin:? ”Ammatti toisensa jälkeen katoaa, miespolvet vaipuvat unholaan. Pian ammattikalastajia ei enää ole lainkaan, Ellen ajattelee, eivätkä tulevat sukupolvet tiedä, että kala nousi joskus merestä eikä purkista.” Kalastetaanko tulevaisuuden purkkikalat jo nyt vai kalastavatko niitä harrastajat vai materialisoituvatko kalat jostakin suoraan purkkiin?

Muilta osin kirja on helppoa luettavaa, joskaan en täysin voi niellä sitä, etteivät poliisit muka Mirkkaa ennen Elleniä löydä. Lepposan kesädekkarin juoni on heppoinen, mutta sen verran sujuvasti Nuotio kirjoittaa, ettei tästä oikein voi olla pitämättäkään.

Suomi-vävy pakinoi

Saksalainen Wolfram Eilenberger on naimisissa lähes kaksimetrisen suomalaisen naisen kanssa. Hänen kirjansa Minun suomalainen vaimoni (Siltala, 2011; Finnen von Sinnen: Von einem, der auszog, eine finnische Frau zu heiraten, 2010, suom. Ilona Nykyri) kertoo kuitenkin enemmän suomalaisuudesta ja yleensä suomalaisista kuin suomennosnimen korostamasta vaimosta; vaikka toki hänestäkin. Pariskunta tutustui Espanjassa viisitoista vuotta sitten.

Eilenberger tekee paljon osuvia huomioita vaimonsa maanmiehistä ja -naisista, mutta aina arvostaen, jopa kunnioittaen. Kaikkea ei taatusti kannata ottaa ihan faktana eikä liian tosissaan, vaikka humoristisuuden takana onkin todellisille henkilöille tapahtuneita oikeita asioita. Monet aiheista ovat Suomi-kliseitä, mutta niihin löytyy aina hieman uudenlainen näkökulma – tai niitä liioitellaan ja paisutellaan herkullisesti.

Kaikkia ilmiöitä en tunnista erityisen tai nimenomaan suomalaisiksi enkä ihan kaikkia ole koskaan kohdannut, muttei se lukuiloa haitannut. Oikeastaan vain yksi asia haittasi, ja siitäkin mietin, onko se käännösvirhe vai alkuperäistekstin erhe: Kirjolohia ei taida kovin yleisesti elellä suomalaisjärvissä haukien, ahventen ja särkien kavereina; kasvatuskaloja kun ovat.

Kirja on hauska. Tyylilajia voi nimittää muistelmalliseksi pakinoinniksi. Kulttuurifilosofilla on lisäksi koulutuksensa antama analyyttinen näkökulma niin Marimekon unikkokuvioihin, sahdin juomiseen kuin appivanhempien kommunikointiinkin. Teos on lähellä omaelämäkerrallista romaania; kirjastossa se on luokitettu muistelmiin & elämäkertoihin.

Eilenberger on opiskellut Heidelbergin, Turun ja Zürichin yliopistoissa, jossa väitteli tohtoriksi vuonna 2008. Eilenbergerin muut teokset tarkastelevat muun muassa arkea, lastenkasvatusta, politiikkaa ja urheilua. Viime vuoden alusta Eilenberger on työskennellyt Toronton yliopistossa Kanadassa, jossa myös hänen puolisonsa, entinen koripalloilija, Pia Päiviö opettaa.

Teos on riemastuttava rakkaudentunnustus Suomelle, suomalaisuudelle ja suomalaisille.