Poika jota ei ollut

Taiteilijanimeä Sjón käyttävän islantilaisen kirjailijan ja muusikon Sigurjón Birgir Sigurðssonin neljäs suomennettu teos Poika nimeltä Kuukivi (Like, 2014; Mánasteinn — Drengurinn sem aldrei var til, 2013; suomentanut Tuomas Kauko; 152 sivua) on lumoava.

On vuosi 1918. Manner-Euroopassa soditaan. Islannissa Katla purkautuu. Itsenäistymisen aattona espanjantauti tavoittaa syrjäisen saarivaltion. Näistä aineksista voisi kirjoittaa paksun historiallisen romaanin, mutta Sjón tekee sen toisin: runollisesti ja symbolisesti, silti kirkkaan selkeästi ja täydellisellä rytmillä.

Orpopoika Máni Steinn Karlsson elää kaupungin varjoissa ja hankkii käyttörahaa miesasiakkailtaan. Kaunis ja saavuttamaton Sólborg Guðbjörnsdóttir, pojalle Sóla Guðb-, ajaa nahka-asussa Indianillaan. Elokuvateatterissa valkokankaan tapahtumat sekoittuvat unelmiin; unissa jatkuvat niin elokuvat kuin unelmatkin.

Tarinaan uppoaa, se vie ja kuljettaa. Vaikka aiheet — orpous, ulkopuolisuus, salailu, pandemia, kuolema — ovat ankeita, kirja ei ole ahdistava, vaan oudosti valoisa. Toki se on myös suorasukainen ja rankka, mutta kirjoitettu niin hienosti, ettei voi kuin ihailla, ja niin omintakeisesti, etten vertailukohtaa löydä. Pieni Islanti on kirjallisuuden suurvalta.

Mainokset

Ennen Erlendurin aikaa

Mestaruusottelu (Blue Moon, 2013; Einvígiđ, 2011; suomentanut Seija Holopainen) on Islannin tunnetuimman dekkaristin Arnaldur Indriđasonin rikosromaani, joka sijoittuu vuoteen 1972, jolloin Reykjavikissa pelasivat shakin maailmanmestaruudesta neuvostoliittolainen Boris Spasski, tyyni hallitseva mestari, ja yhdysvaltalainen Bobby Fischer, diivaileva haastaja. Pieni maa on hetken kylmän sodan aikakauden maailmanpolitiikan keskipisteessä.

Pelaajien ja heidän joukkojensa suojeleminen työllistää pientä poliisikuntaa, mutta Marion Briem – tuo oma- ja salaperäinen hahmo kirjailijan meidän aikaamme sijoittuvista Erlendur-tarinoista – tutkii tappoa. Elokuvateatterin pimeydessä on kesken lännenfilmin puukotettu kuoliaaksi filmihullu teinipoika. Johtolankoja on vähän eikä motiivia ole helppo kuvitella, mutta Marion ei anna periksi.

Rikoskertomuksen kanssa vuorottelevat kohtaukset orvon Marionin lapsuudesta, jota varjosti keuhkotuberkuloosi. Mutkikkaan rikosjuonen kietoutuessa yhä enemmän poliittiseen juonitteluun ja muun muassa salakuunteluun, aloin lukiessani oikein odottaa noita takaumia, joissa tämä hieno kirja on parhaimmillaan.

Aina vain parempaa

Ruotsissa on valtava määrä loistavia rikoskirjailijoita. Yksi heistä on Kristina Ohlsson. Varjelijat (WSOY 2013. Änglavakter, 2011; suom. Outi Menna) on hänen kolmas dekkarinsa eikä laatu ole taatusti huonontunut.

Varjelijoiden alkaessa Olhssonin vakiopäähenkilö Fredrika Bergman palaa äkkipäätöksellä äitiyslomalta sopivasti osallistumaan Alex Rechtin erikoisryhmän juuri alkavaan hankalaan tutkintaan.

Metsästä on maan alle kaivettuna löytynyt paloiteltu nuoren naisen ruumis ilman päätä ja käsiä. Onko hän kaksi vuotta sitten kadonnut Rebecca Trolle? Juttu monimutkaistuu, kun naisen jäännösten läheltä, syvemmältä löytyy lähes kolmekymmentä vuotta aikaisemmin haudattu miehen ruumis. Epäiltyjä on paljon, mutta aikajänne rajaa jo teoriassa monet heistä ainakin aiemman murhan mahdollisten tekijöiden ulkopuolelle.

Koko henkilökaarti – niin poliisit, heidän lähipiirinsä kuin epäillytkin – on mielenkiintoinen; kaiken huippuna aikoinaan huippusuosittu lastenkirjailija, joka sittemmin menetti maineensa ja vapautensa eikä ole puhunut vuosikymmeniin.

Murhien tutkinnan edetessä kronologisesti ja monilla rintamilla sijoittuu varsinaisten lukujen väliin kuulustelupöytäkirjoja näitä tapahtumia myöhemmästä sisäisestä tutkinnasta. Niiden perusteella tutkinta näyttäisi lopulta menevän pahasti vikaan. Katkelmien lukeminen lisää kiristyvää jännitystä entisestään, sillä kaikilla jutun päätutkijoilla – Alexilla, Rebeccalla ja Peder Rydhillä – on pelissä myös henkilökohtaisia panoksia.

Varjelijat ei tunnu viidensadan sivun pituiselta, vaan etenee niin vauhdikkaasti, nopeasti ja taidokkaasti, että loppuu melkein kesken.