Kutsui mua Kuusamo…

Ensimmäinen NordicNoir-kirjallisuusfestivaali järjestettiin Rukalla, Kuusamossa 18.-19.1.2019. Voitin lippupaketin Kirsin kirjanurkan arvonnassa ja onnistuin hankkiutumaan blogin vakituisesta asemapaikasta viikonlopuksi noin 450 km pohjoisen suuntaan, kiitos henkilökohtaisen autonkuljettajan. Kannattiko? Minusta kyllä, vaikka istumista kertyikin viikonlopun aikana epäterveellisen paljon.

NordicNoirin rohkea idea oli koota rikoskirjalijoita ja heidän lukijoitaan niin sanotusti korpeen (vaikka Rukalla onkin lähes kaikki palvelut) keskustelemaan rikoskirjallisuudesta monelta kantilta: kirjailijan työstä ja urasta, kirjojen aiheista ja teemoista, rikoskirjallisuuden lajityypistä ja alatyypeistä, kirjojen ja tv-sarjojen suhteesta, nordicnoirin käsitteestä, huumorista rikoskirjallisuudessa, rikollisesta mielestä ja paljosta muusta. Aina ei tosin puhuttu ihan siitä, mitä ohjelmaan oli merkitty, muttei se oikeastaan haitannut.

Parhaimmillaan haastatteluista tuli keskusteluja, kun aikaa oli varattu mukavasti noin 45 minuuttia, joka välillä vähän ylittyikin ja joskus alittui. Illanvirkkuna pidin aikataulusta, jossa ohjelma alkoi klo 17 ja päättyi hieman ennen puolta yötä. Kaikki kolme haastattelijaa/moderaattoria hoitivat hommansa omalla tavallaan; ehkä yksi tyyli olisikin käynyt tylsäksi. Siinä missä neljän naisen paneeli sai perjantai-iltana kevyesti jutustella, joutui kahdeksanmiehinen lauantaipaneeli vallan viihdyttävästi lähes grillatuksi.

Toivon, ettei NordicNoir jäänyt ainutkertaiseksi tapahtumaksi ja ainakin Instagramissa taidettiin ensi vuodelle jotain jo lupaillakin. Jos saa toivoa uusia/lisää kirjailijoita niin tässä joitakin mieleen tulevia: Islannista Arnaldur Indriðason, Norjasta Karin Fossum , Ruotsista Lina Bengtsdotter, Tanskasta Sara Blædel ja Suomesta Eva Frantz.

Tämänkertaisista vieraista vain Ragnar Jonassonia ei ole saatavilla suomeksi. Onkohan joku kustantajista jo tarttunut tilaisuuteen? Haluan lukea erityisesti Hulda-trilogian. Muista mukana olleista, joita en vielä ole lukenut, aion tutustua ainakin Ninni Schulmanin Hagfors-sarjaan ja Stefan Ahnhemin tuotantoon. Toisin kuin aiemmin väitin olen sittenkin lukenut Yrsa Sigurðardóttirilta yhden tai kaksi ensimmäistä suomennosta.

Paikalla oli myös Suomen Dekkariseuran Ruumiin kulttuuri -lehden avustaja, joten seuraavasta lehdestä voi lukea vielä lisää.

 

Berliininpoppelit-trilogian neljäs osa

Berliininpoppeleilla alkanut ja trilogiaksi alunperin jäänyt Anne B. Ragden kirjoittama norjalainen sukutarina on saanut jatkoa. Perintötila (Tammi, 2017; Alltid tilgivelse, 2016; suomentanut Katriina Huttunen; 277 sivua) on sarjan neljäs kirja.

Neshovin sikatila on autiona, lukuunottamatta osaa, jota hautausurakoitsija Margido käyttää arkkuvarastona. Tilan perinyt Torunn kärvistelee neljänkympinkriisissä Oslossa, kunnes saa tarpeekseen kaikesta ja lähtee katsomaan, mitä tulikaan perittyä. Erlendin ja Krummen elämä on muuttunut täysin, kun Jytte ja Lizzi ovat saaneet heidän kanssaan yhteensä kolme lasta.

Ragde jatkaa samalla kirpeänlempeällä tyylillä kuin aiemminkin. Teos ei jää viihdyttävyydessä ”alkutrilogiasta”, mutta sen hauskaa yllätyksellisyyttä ja raadollista realismia tässä saisi olla enemmän.

Suosittelen sarjan aiempien osien lukemista ennen tätä. Ilman taustoja henkilöistä ja heidän suhteistaan voi olla vaikea päästä perille. Tämä on selkeästi mitä-heille-kuuluu-nyt-kirja. Lisääkin on luemma luvassa.

 

Dekkarisarjan avaus Tanskasta

Pohjoismainen dekkari se vain porskuttaa. Kohtalokas merimatka (Aula & co, 2016; Pigerne fra Englandsbåden, 2015; suomentanut Kari Koski; 380 sivua) aloittaa Lone Theilsin kirjoittaman Nora Sand -sarjan. Nora on toimittaja, tanskalaisen lehden Lontoon kirjeenvaihtaja.

Hän löytää vanhantavarankaupasta ostamansa matkalaukun vuorin alta valokuvia nuorista naisista ja kiinnittää huomiota ainoaan, jossa on kaksi tyttöä yhden sijaan, ja jonka hoksaa taustaseinän tekstin perusteella otetun Englannin ja Tanskan väliä kulkevan laivan autokannella.

Nora saa selville, että tytöt olivat nuorisokodin kasvatteja, jotka katosivat laivamatkalla vuonna 1985. Hän saa hyvän syyn (jota ei juonipaljastusten välttämisen vuoksi parane tässä ilmaista) epäillä, että tapaus voisi liittyä vankilassa elinkautista istuvaan sarjamurhaajaan, jonka kaikkia uhreja ei ole koskaan löydetty. Seuraa lievää Uhrilampaat-pastissia, kun Nora vierailee vankilassa murhamiehen luona. Ihan tavallinen sarjamurhaajadekkari tämä ei kuitenkaan ole.

Juoni on hieman poukkoileva, sillä Nora matkustelee Brittein saarten ja Tanskan väliä niin tiuhaan, ettei perässä meinaa pysyä. Se vähän huvittaa, että maiden aikavyöhykkeiden välinen peräti kokonaisen yhden tunnin aikaero, jonka Noran Tanskassa toimiva pomo aina käsittää väärin päin, on puhelimessa isokin ongelma, mutta reissatessa ei.

Tyyli on synkkään aiheeseen nähden välillä jopa luonnottoman kepeä, joten pelätä ei tarvitse — korkeintaan vähän jännittää. Kelpo viihdettä, ei sen kummempaa. Ei aina tarvitsekaan olla.