Ovelat koukut

Clare Mackintoshin Annoin sinun mennä (Gummerus, 2017; I Let You Go, 2014, suomentanut Päivi Pouttu-Delière; 418 sivua) huijaa lukijaa tehokkaasti ja viihdyttää kelpo tavalla.

Tarina alkaa Bristolissa, kun äiti päästää hetkeksi irti pienen poikansa Jacobin kädestä ja auto ilmaantuu kuin tyhjästä — kadotakseen paikalta yliajon jälkeen. Miksi ja millainen kuljettaja pakenee onnettomuuspaikalta törmättyään lapseen? Miksei autoa ja sen kuljettajaa pystytä millään jäljittämään?

Tapaus kalvaa rikoskomisario Ray Stevensiä ja hänen pariaan Katea eivätkä he suostu lopettamaan jutun tutkintaa, vaikka aika kuluu ja uusia tapauksia tulee. Tapaus sujautetaan poliisitutkintaan asiantuntevasti eikä poliisien yksityiselämääkään jätetä pelkkien mainintojen varaan.

Samaan aikaan Walesissa keraamikko Jenna Gray pakenee (kuin) henkensä edestä syrjäiseen, vaatimattomaan rannikkomökkiin pienen kylän leirintäalueen lähellä. Hän ei halua olla missään yhteydessä ulkomaailmaan, mutta tutustuu väistämättä pariin ihmiseen. Jenna ei pysty enää tekemään aiempaa työtään, mutta alkaa sen sijaan valokuvata. Kerronta uppoaa Jennan itsesyytöksiin ja järkkyneeseen mielenmaisemaan taidokkain keinoin.

Juonesta en uskalla kirjoittaa juuri mitään, etten pilaisi koukuttavaa tunnelmaa tai paljastaisi ensimmäistäkään koukkua. Tämä on niitä jännäreitä, jotka alkavat hieman verkkaisesti, mutta kiihdyttävät sitten vauhtia niin, että sivuja on käännettävä lähes hypnotisoituna. Vahva suositus.

Naistenviikko — Johanna ja Kirsi

Kirsi Pehkosen Karhuvaaran uhri (Myllylahti, 2015; 271 sivua) on nuortenkirjailijana ja kolumnistina tunnetun kirjoittajan esikoisdekkari ja vallan mainio sellainen. Varsinaista päähenkilöä ei ole, mutta vanhvaksi keskushenkilöksi nousee Johanna, keskuksessa kesätöitä tekevä reipas ja voimakas nuori nainen.

Tapahtumat sijoittuvat itäsuomalaiseen luontokuvauskeskukseen, jonka tunnelma muuttuu ahkeran työteliäästä (keskuksen työntekijät) ja rauhallisen innostuneesta (luontomatkailijat) sekä jotenkin hermostuneesta (saksalais-venäläinen filmiporukka) ensin epäuskoisen kauhistuneeksi, jopa pelokkaaksi, ja sitten apean epäluuloiseksi, kun metsästä löytyy kuvausporukan nuorimman runneltu ruumis.

Paikalle saapuu pian niin poliisi kuin lehdistökin. Karhuvaaraa päätyy iltapäivälehtien lööppeihin varsin epätoivotulla tavalla. Paikalle saapuvat poliisit ovat suomalaisen asiallisia, jopa huomaavaisia, joten tarvitaan likipitäen toinen kuolemantapaus ennen kuin syyllinen saadaan kiinni. Kokenut dekkarinlukija ehkä tätä jo uumoili, mutta ovelasti juoni on silti punottu.

Loppuratkaisuun liittyvä haaskakohtaus (jota en kuvaa sen enempää, etten tule paljastaneeksi liikaa juonta) on värisyttävän tehokas. Muutenkin romaani tuo ilmi Pehkosen kertojanlahjat erityisesti eläin- ja muiden luontokokemusten osaajana. Olisi kaiketi älytöntä toivoa toista Karhuvaaraan sijoittuvaa dekkaria, mutta jospa toisiin erämaisemiin? Taikka Johannan tulevaisuuteen.

 

Naistenviikon nimipäivät

18. heinäkuuta – Riikka
19. heinäkuuta – Sari, Saara, Sara, Salli, Salla
20. heinäkuuta – Marketta, Maarit, Reetta, Reeta, Maaret, Margareeta
21. heinäkuuta – Johanna, Hanna, Jenni, Jenna, Jonna, Hannele, Hanne, Joanna
22. heinäkuuta – Leena, Matleena, Leeni, Lenita
23. heinäkuuta – Olga, Oili
24. heinäkuuta – Kristiina, Tiina, Kirsti, Kirsi, Krista, Kiia, Tinja

Puhumaton perhe

Tommi Kinnusen esikoisromaania Neljäntienristeys (WSOY, 2014; 334 sivua) ei ole ylistetty turhaan. Se on vaikuttavan valmis sukuromaani Koillismaan selkosilta.

Tarina on ehjä ja tiivis, vaikka tapahtuma-aika on lavea: vuodet 1895-1996. Keskeisiä henkilöitä on neljä.

Romaani alkaa pitäjänkätilö Mariasta, joka on itsellinen ja itsenäinen nainen. Työtäpelkäämätön ja omanarvontuntoinen Maria voittaa ennakkoluulot ja saa ansaitsemansa arvostuksen, muuta jääkö hän ammattinsa ja työnsä vangiksi?

Marian tytär Lahja haluaa omasta elämästään erilaisen kuin äidillään, mutta joutuu maksamaan siitä yllättävän kovan hinnan. Sitä maksavat myös hänen lapsensa, joista osa pyristelee irti äidin helmoista, mutta osa jää jumiin.

Onni, Lahjan aviomies on sotasankari, taitava kirvesmies ja hyvä perheenisä, mutta elää väärään aikaan väärässä paikassa, ja kärsii.

Lahjan ja Onnin miniä Kaarina haluaisi katkaista perheen puhumattomuuden kierteen, avata lukkoja mielten komeroissa, tuulettaa niin kellarit kuin vintitkin.

Kukaan ei puhu edes lähimmälleen sen enempää ruumiinsa kuin mielensäkään vaivoista, vaan puskee eteenpäin hampaat irvessä joko reuman tai syövän runtelemana, joko sielunsa hädässä tai mielenterveytensä uhalla.

Kaikki kerrotaan kohtauksina, joista kirjan loppuun mennessä muodostuu kokonaisuus. Yksityiskohdista koostuu suuri sukukertomus lähes vaivihkaa, sillä Kinnusen kieli soljuu helppolukuisena ja kauniina.

Sata vuotta vähäväkisten suomalaisten historiaa elää näiden yksilöiden taustalla ja taustana. Taustaa muodostavat myös syrjässä elävän ja uskonnollisuuden kyllästämän yhteisön ennakko- ja epäluulot, luutuneet asenteet ja suoranainen kauna.

Hieno romaani.