Norjalainen sukutarina

Anne B. Radgen Berliininpoppelit (Tammi, 2007 ) on oikeastaan aika hämmentävä kirja. Miten ihmeessä romaani kolmen toisistaan 20 vuotta sitten erkaantuneen norjalaisveljeksen uudelleenkohtaamisesta voi kiinnostaa minua?

Ensinnäkin Radge osaa kirjoittaa yhtä yksityiskohtaisen kiehtovasti ja tarkkanäköisen viihdyttävästi sekä sikatilallisen, hautausurakoitsijan että ikkunasomistajan arkipäivästä. Toisekseen kirjailija osaa kuvata riitapukarien suvun vaiheita samaan aikaan sekä harvinaisen hauskasti että yllättävän koskettavasti.

Tor, vanhin veljistä, on se sikafarmari. Siat ovat Torin elämän sisältö; muuten hän on täydellinen peräkammarinpoika, joka joutuu aivan hukkaan, kun dominoiva äiti halvaantuu ja joutuu sairaalaan. Juuri ja juuri Tor saa ilmoitettua asiasta veljilleen ja aikuiselle tyttärelleen, jonka on tavannut vain kerran aiemmin.

Erlend on veljeksistä nuorin, se somistaja. Hän asuu Kööpenhaminassa toimittajamiehensä Krummen kanssa, eikä edes halua muistaa sukulaisiaan, saati kertoa heistä kellekään. Vaikka Erlend on aikoinaan heitetty kotoa pois, on kutsu äidin kuolinvuoteen äärelle on niin velvoittava, että hän löytää itsensä yrittämästä kommunikoida veljiensä, veljentyttärensä ja kummallisen, lannistetun isänsä kanssa. Veljentyttären kanssa hän onneksi ja yllättäen löytääkin heti yhteisen sävelen.

Keskimmäinen veljes Margido on se hautaustoimiston omistaja; hän jää tarinassa hieman pienempää osaan kuin muut veljekset, mutta ehkä asia korjaantuu trilogian jatko-osissa. Nyt ei saada tietää paljon muuta kuin se, ettei Margido ole uskovainen, vaikka kaikki niin luulevatkin.

Neljäs päähenkilö on Torunn, Torin aikuinen tytär, jonka äiti ei aikoinaan ole kelvannut veljesten äidin mielestä Torin vaimoksi; eikä ilmeisesti olisi kelvannut koskaan kukaan mukaan. Anna halusi pitää langat käsissään ja komennon itsellään; ja onnistui siinä.

Kaiken ja kaikkien taustalla haahuaa legendaarinen Tallak-vaari, joka vaikuttaa olevan lähes myyttinen hahmo.

Radgen luomat henkilöt ovat arkisia mutta silti kiehtovia, hänen huumorinsa on jossain määrin ironista mutta kuitenkin ymmärtävää, ja hänen perusasenteensa on avoin ja suvaitsevainen. Enpä usko, että voin jättää jatko-osia lukematta.

Mainokset

Agathan tyyliin tuntureilla

Norjalainen Anne Holt on nostanut dekkarissaan 1222 (Gummerus, 2008) jälleen päähenkilöksi Hanne Wilhelmsenin, vaikkei tämä enää poliisi olekaan. Pyörätuolilla liikkuva, halvaantunut Hanne, joka on matkalla Oslosta Bergeniin, joutuu näet evakkoon syrjäiseen, 1222 m korkeudessa sijaitsevaan tunturihotelliin, niin kuin kaikki muutkin raiteilta suistuneen junan matkustajat – mukaanlukien sala(perä)isen lisävaunun matkustajat.

Vaikka jo myrsky tuo teokseen oman jännityksensä, tapahtuu hotellissa pian murha jos toinenkin, eikä Hanne pääsee pakoon rikostutkijan luontoaan. Eristetyssä, vieraiden ihmisten muodostamassa piirissä hän joutuu myös kommunikoimaan enemmän kuin vuosiin, jopa solmimaan ihmissuhteita, vaikkei halua tuntea mitään tarvetta sellaiseen.

1222 on kunnianosoitus klassiselle dekkarille, vaikka tapahtumat sijoittuvatkin nyky-Norjaan. Ei teoksessa syyttä viitata Agatha Christien 10 pieneen neekeripoikaan, onhan molemmissa tapahtumapaikkana rajattu, suljettu alue, jossa alkaa tapahtua murhia. Väkeä Holtin romaanissa on sentään reilusti kymmentä enemmän, ja murhaajakin löytyy ennen kuin koko joukko on päässyt hengestään.

Paitsi kevyehko ja varsin viihdyttävä dekkari, on 1222 myös eräänlainen pienoiskuva Norjasta ja norjalaisista, jotka yltäkylläisyydessään ovat tulleet itsekkäiksi ja ahneiksi, vain omaa etuaan ajaviksi ja haluttomiksi auttamaan muita.