Miksi The Handmaid’s Tale ansaitsisi uuden suomennoksen — 8. Ajatuksia sävystä ja tyylistä

Jos tämän Margaret Atwoodin romaania Orjattaresi (Kirjayhtymä, 1986; The Handmaid’s Tale, 1985; suomentanut Matti Kannosto; 395 sivua) ruotivan sarjan edellisessä osassa lähestyin heikkoja jäitä, tässä olen niillä. Kirjoitan muutaman sanan joistakin sävy- ja tyylieroista, joita olin lukevinani alkuteoksesta ja suomennoksesta. Nyt viimeistään on tässä kirjoitussarjassa kyse vain mielipiteistä ja siitä, miltä jokin sanavalinta kuulostaa ja vaikuttaa minun mielestäni.

It’s the sign-off. He stands up. We are dismissed.

Suomennoksen verbi lakata kuulostaa minusta vähän kummalliselta, vaikka asian voinee näinkin ilmaista:

Se on lopetusmerkki. Hän nousee. Meidän kuuluu lakata.

Käsittääkseni to dismiss on melko muodollinen tapa pyytää poistumaan. Kouluissa opettajat käyttävät idiomia Class dismissed ilmoittamaan, että tunti on päättynyt. Verbillä on myös muita merkityksiä, muun muassa erottaa (työpaikasta). Suomentaisin Saamme poistua, Saamme lähteä tai Meillä on lupa poistua.

Seuraavassa kertoja on menossa ensi kertaa komentajan huoneeseen.

Löydän oven, väännän nuppia, sormet viileällä posliinilla, avaan. Muuta en osaa.

Can-verbi on haasteellinen. Voida, pystyä, saattaa, kyetä, osata, taitaa, olla lupa, jaksaa, kyetä.

I find the door, turn the knob, fingers on cool porcelain, open. It’s all I can do.

Minulle tämän kohdan tilanne näyttäytyy sellaisena, että suomentaisin Muuta en voi.

Kertoja pohtii kuvaamiaan valtasuhteita ja anteeksiantoa, näin:

Maybe none of this is about control. Maybe it isn’t really who can own whom, who can do what to whom and get away with it, even as far as death. Maybe it isn’t about who can sit and who has to kneel or stand or lie down, legs spread open. Maybe it’s about who can do what to whom and be forgiven for it. Never tell me it amounts to the same thing.

Minua vaivaa, että suomennoksessa on jotakin liikaa — puhu, tarkastele, puhu. Se jotenkin kadottaa sen, että kertoja pohtii, ettei kyse ehkä olekaan vallasta (tai hallinnasta), vaan siitä, mitä voi saa anteeksi, mitä pidetään ymmärrettävänä.

Voi olla etten puhu nyt ollenkaan hallintavallista. Ehken tosiaan tarkastele ollenkaan kysymystä siitä, kuka voi omistaa kenet, kuka voi vapaasti tehdä mitä kenelle, tappamista myöten. Ehken puhu lainkaan siitä, kuka saa istua ja kenen on oltava polvillaan tai seistävä tai maattava haarat levällään. Tämä kaikki kertoo ehkä siitä, kuka voi tehdä mitä kenelle ja saada sen anteeksi. Älkääkä tulko sanomaan minulle että ne ovat oikeastaan yksi ja sama asia.

Minun versioni menisi ehkä jotenkin näin: Ehkä tässä ei olekaan kyse vallasta. Ei oikeastaan edes siitä, kuka voi omistaa kenet, kuka saa tehdä kenelle tahansa mitä tahansa, vaikka tappaa. Kenties ei ole kyse siitä, kuka saa istua ja kenen pitää polvistua tai seisoa tai maata jalat levällään. Ehkä onkin kyse siitä, kuka voi tehdä mitä kenelle ja saada sen anteeksi. Koskaan ei pidä sanoa, että se on sama asia.

Tässä Moira, kertojan ystävä, selostaa uuden hallinnon toimia, joilla naisilta viedään oikeudet, rahat, liikkumavapaus, kaikki:

– Ei kuulu meille kysellä syitä, siteerasi Moira. – Sehän on hoidettava juuri näin, tilikortit ja työpaikat yhdellä kertaa. Kuvittele millaista lentoasemilla olisi muuten ollut. Meidän katsos ei haluta menevän minnekään.

Tuo katsos-sana häiritsee minua, koska alkuteksti menee näin:

Ours is not to reason why, said Moira. They had to do do it that way, the Compucounts and the jobs both at once. Can you picture the airports, otherwise? They don’t want us going anywhere, you can bet on that.

Voit olla varma, ettei meidän haluta menevän mihinkään, olisi minun versioni. Katsos on jotenkin liian kepeä. Muutenkin suomennosta lukiessa tulee välillä sellainen olo kuin tarinaa olisi haluttu joillain sanavalinnoilla — esimerkiksi muodolla käytellä valtaa eikä käyttää valtaa — jotenkin keventää tai ihmisten ahdinkoa lieventää, vaikka tässä romaanissa ei ole mitään kevyttä. Se on ahdistava, raskas ja vakava.

Seuraavassa minua vaivaa ensinnäkin sana synnynnäinen. Jälleen äänessä on Moira, nyt Iisebelin salongissa eli bordellissa.

Sain valita, tämä tai sitten siirtokunnat. No helvetti, eihän siirtokuntia valitsisi kuin synnynnäinen nunna. Tarkoitan siis ettenhän minä mikään marttyyriluonne ole. Olin sitä paitsi jo vuosia aikaisemmin sidottanut munatorveni, niin etten tarvinnut edes sitä operaatiota. Ei täällä ole kellään toimivia munasarjoja, ymmärrät kai millaisia ongelmia siitä koituisi.

Moira tarkoittaa kirjaimellisesti nunnia, jotka eivät mitenkään voisi valita huorataloa niin kuin hän, eikä puhu luonteeltaan nunnista. Lisäksi hän toteaa, ettei ole mikään marttyyri ja, toisin kuin suomennos, että hänet on nyt steriloitu, eikä tullut teettäneeksi operaatiota jo aiemmin:

I had my choice, they said, this or the Colonies. Well, shit, nobody but a nun would pick the Colonies. I mean, I’m not a martyr. If I’d had my tubes tied years ago, I wouln’t even have needed the operation. Nobody in here with viable ovaries either, you can see what kind of problems it would cause.

Minusta on ihan eri asia piruilla eli piikitellä tai irvailla kuin olla brutaali (julma, säälimätön, tunteeton).

Minähän voisin ruiskauttaa sen pulloon ja sinä voisit sitten kaataa sen sisään, hän sanoo. Hän ei hymyile.

– Ei tarvitse ruveta piruilemaan, minä vastaan. Hän saattaa tuntea itseä hyväksikäytetyksi. Jos hän vaikka haluaa minulta jotain, jonkinlaista tunnetta, tunnustusta että hänkin on ihminen, hiukan enemmän kuin pelkkä siementäjä. – Tiedän kyllä että tämä on sinulle vaikeaa, minä yritän.

Hän kohauttaa hartioitaan. – Saanhan minä maksun, hän vastaa, jurona kuin punkkari. Vieläkään hän ei tee mitään.

Minä saan maksun ja sinä saat napsun, runoilen mielessäni. Että niin me siis teemme sen.

Ohitan punkkarin (voisi olla myös vaikka ryökäleen jurona), mutta napsua vähän kummastelen. Toki sanotaan naida napsauttaa, mutta eikö napsu silti viittaa pieneen, nopeaan alkoholijuomaan (ottaa napsut eli terävät; nykykielellä juoda shotti).

”I could just squirt it into a bottle and you could pour it in,” he says. He doesn’t smile.

”There’s no need to be brutal,” I say. Possible he feels used. Possibly he wants something from me, some emotion, some acknowledgement that he too is human, is more than just a seedpod. ”I know it’s hard for you,” I try.

He shrugs. ”I get paid,” he says, punk surliness. But still makes no move.

I get paid, you get laid, I rhyme in my head. So that’s how we’re going to do it.

Epilogin olen jo aiemmin todennut olevan monin paikoin ongelmallinen, koska sitä on ilmeisesti muutettu sen jälkeen, kun teos/käsikirjoitus on saatu suomennettavaksi. Ainakin niin voi päätellä lisäyksistä, poistoista ja kappaleiden järjestyksestä. Niinpä en puutu siihen enää tyylin kannalta.

Mitä sinä olet mieltä näistä sävy- ja tyyliseikoista?

Miksi The Handmaid’s Tale ansaitsisi uuden suomennoksen — 7. Tulkinnanvaraiset kohdat

Alan liikkua ohuilla jäillä tässä sarjassani. En ole suomentaja enkä ole opiskellut korkeakoulutasolla sen enempää kääntämistä, englannin kieltä kuin suomeakaan. En haluaisi nimittää seuraavia kohtia käännösvirheiksi, mutta jotakin outoa ja ainakin tulkinnanvaraista näissä Margaret Atwoodin Orjattaresi-romaanin (Kirjayhtymä, 1986; The Handmaid’s Tale, 1985; suomentanut Matti Kannosto; 395 sivua) sanavalinnoissa minusta on.

Voin olla väärässä, mutta minusta tässä ei ole kyse tarkastuksista,

Gleniläinen sanoo, että muitakin pääsi lähtemään heidän mukanaan teeskentelemällä juutalaista, mutta se ei kyllä ollut helppoa tarkastusten vuoksi ja niitä on nykyisin vielä tiukennettu

vaan siitä, että juutalaisuutta testattiin, kun haluttiin erottaa oikeat teeskentelijöistä:

Ofglen says some other people got out that way, by pretending to be Jewish, but it wasn’t easy because of the tests they gave you and they’ve tightened up on that now.

Seuraavassa they viittaa mielestäni nimenomaan miehiin. Puhutaan miehistä ja heidän roolistaan suhteessa naisiin:

The problem wasn’t only with women, he says. The main problem was with the men. There was nothing for them anymore.
Nothing? I say. But they had…
There was nothing for them to do, he says. [- – – ]
I mean there was nothing for them to do with women. [- – – ]
You know what they were complaining about the most? Inability to feel. Men were turning off on sex, even. They were turning off on marriage.
Do they feel now? I say.
Yes, he says, looking at me. They do. [- – – ]

Passiivin ja sanan ihmiset käyttö hämärtää samaa kohtaa suomennoksessa:

– Oli sitä ongelmia muillakin kuin naisilla, hän sanoo. – Vaikeinta oli nimenomaan miehillä. Maailmassa ei ollut heille enää mitään.
– Mitään? minä toistan. – Mutta olihan heillä…
– Heillä ei ollut enää mitään tekemistä, hän vastaa. [- – – ]
Tarkoitan että he eivät voineet tehdä mitään naisten kanssa. [- – – ]
Tiedätkö mitä silloin valitettiin kaikkein eniten? Kyvyttömyyttä tuntea mitään. Silloin alettiin jopa luopua seksistäkin. Lakattiin menemästä naimisiin.
– No onko ihmisllä nyt sitten tunteita? minä utelen.
– On, hän vastaa katsoen minuun. – Kyllä on. [- – – ]

Toki tässä kohdassa on muutakin mielenkiintoista, kuten se, että lauseen Maailmassa ei ollut heille enää mitään. olisi voinut suomentaa myös Heille ei ollut enää mitään.

Ilmaisun ”tukevat lihakset” lievän outouden voin kyllä ohittaa, mutta tässä kohdassa mietin, eikö suomentaja ehkä tiennyt, mitä Agent Orange on:

Vahva tyttö, tukevat lihakset. Perhataustassa ei mitään Agent Orangeja, otimme selvää siitä sillä eihän koskaan voi olla liian varovainen.

Agent Orange oli kasvimyrkky, jota USA käytti Vietnamin sodassa. Sotilaat, sissit ja siviilit altistuivat sen valmistuksessa syntyvälle myrkylliselle ja karsinogeeniselle dioksiinille. Agent Orange on genotoksista eli perimämyrkyllistä. Kyse ei siis ole perhetaustasta, vaan perimästä, geeneistä. Ehkäpä perhe tai kenties suku oli riittänyt, niin kuin alkutekstissä:

A strong girl, good muscles. No Agent Orange in her family, we checked the records, you can never be too careful.

Samassa luvussa 19 on toinenkin kohta, joka on minusta suomennoksessa jotenkin harhaanjohtava. Tämä on vaimojen puhetta orjattarista:

Minun täytyi turvautua ankariin toimenpiteisiin omani suhteen, ja nyt hän ei syö kunnolla päivällistään ja sitä muuta ei edes näykkäise, ja me kun olemme viettäneet niin säännöllistä elämää. Mutta tuo sinun, hänhän on sinulle suorastaan kunniaksi. Ja nyt se sitten tapahtuu millä hetkellä hyvänsä, sinua varmaan jännittää kauheasti, hänhän on jo iso kuin kivitalo, maltat varmaan tuskin odottaa.

Joku vaimoista puhuu siis ensin omasta orjattarestaan ja sitten Janinesta, joka pian synnyttää:

I had to take stern measures with mine, and now she doesn’t eat her dinner properly, and as for the other thing, not a nibble, and we’ve been so regular. But yours, she’s a credit to you. And any day now, oh, you must be so excited, she’s big as a house, I bet you can hardly wait.

Voin olla väärässä, mutta minusta ”the other thing” viittaa raskauteen — ”ja mitä tulee siihen toiseen asiaan — tai edes sen mahdollisuuteen — ei edes nykäisyä” — ja ”we’ve been so regular” siittämisseremonioihin — ”ja me kun olemme olleet niin säännöllisiä”.

”Universal daycaren” käsitettä ei ehkä ollut helppo suomentaa 1980-luvulla, muttei tämä minusta ihan nappiin mene:

Helvetin kuubalaiset, hän sanoo, – Siivotonta puhetta, että muka ihmisiä pitäisi holhota kuin lapsia päivähoidossa.

Kyse on siis päivähoito-oikeudesta, kaikkien mahdollisuudesta saada lapsensa päivähoitoon.

Damn Cubans, he says. All the filth about universal daycare.

Ehkä ”kaikki se soopa yleisestä päivähoidosta”? Muttei siivoton puhe ihmisten holhoamisesta kuin päivähoidossa, luulen.

Tässäkin kohdassa suomennoksen lukija voi saada aika eri käsityksen kuin alkuteoksen lukija:

Luke ei ollut elämäni ensimmäinen mies eikä olisi ollut viimeinenkään.

Kuulostaa siltä, että kertoja on varma siitä, että jos he olisivat onnistuneet pakenemaan rajan yli tai jos Gilead ei olisi toteutunut, hänellä olisi vielä ollut muitakin miehiä. Varmuus puuttuu tästä:

Luke was not the first man for me, and he might not have been the last.

Ehkä Luke ei olisi jäänyt viimeiseksi.

Olen koonnut ylle joitakin kohtia, joissa suomennos voisi mielestäni olla tarkempi, osuvampi tai uskollisempi alkuteokselle. Näilläkin perustelen tämän pienen sarjani otsikkoa.

Kiinnostava kielemme

Olen kielestä kiinnostunut pilkunviilaaja ja kielipoliisi, joten tietysti tartuin teokseen nimeltä Sanaiset kansiot : suomen kielen vaietut vaiheet (Gaudeamus, 2017; 240 sivua), jonka ovat kirjoittaneet Ville Eloranta ja Jaakko Leino. Mielenkiintoinen teos se onkin.

Teos käy läpi suomen kielen historiallisia vaiheita, pohtii suomen asemaa ja tulevaisuuden näkymiä tieteen kielenä, ottaa kantaa lukemiseen sivistyksen mittarina, käy läpi ongelmallisia oikeinkirjoitus- ja kielioppiasioita, ja tutkailee kielen, erityisesti sanaston, muuttumista muun muassa lainasanojen kautta.

Synkimmissä tulevaisuudenkuvissa lainat tuhoavat suomen kielen: kun kieleen soluttautuu vieras sana tai vaikute toisensa jälkeen, lopulta ei tarvita koko suomea. … Jos lainasanoilla olisi aina tuhoisa vaikutus, suomea olisi tuskin puhuttu enää pitkiin aikoihin. … Uudet sanat tulevat kieleen tyypillisesti samoihin aikoihin kuin uudet ilmiöt. … vasarakirveskausi toi kieleemme sellaiset edelleen yleiset sanat kuin heinä, kirves, seinä, silta ja vuohi. Ne ovat peräisin balttilaisista kielistä. … muun muassa englannin, ruotsin ja saksan edeltäjiltä taas olemme saaneet esimerkiksi sanat kihla, kana, lanka, purje ja ratsu. … Jopa laina on laina — sekin on saatu muinaisilta germaaneilta.

Monia muitakin kielellisiä asioita — slangia, nimiasioita, sanakirjan laatimista, raamatullisia sanontoja, median kieltä, sanakirjojen toimittamista, sanaristikoiden sanoja, kirjakielen syntyä, onomatopoetiikkaa ja alapääjuttujakin — käydään läpi. Kirjoittajat aloittavat Volgan mutkasta ja päättävät sosiaaliseen mediaan, joten mittava määrä kielemme piirteitä käsitellään reippaaseen tahtiin suppeahkossa teoksessa.

Sitä kummastelen, että J. L. Runebergin alun perin ruotsiksi kirjoittamia Saarijärven Paavoa (Bonden Paavo, suomenettu useita kertoja, muiden muassa Elias Lönnrot, August Ahlqvist, Agathon Meurman, Paavo Cajander, Otto Manninen) ja Maamme-laulua (Vårt land, suomentaneet Julius Krohnin johtama runoilijaryhmä ja Paavo Cajander) lainataan suomen kieltä käsittelevässä kirjassa useamman säkeistön verran mainitsematta suomentajia.

Pidän siitä, että tietoteoksen kieli on sujuvaa. Tätä kirjaa oli pääosin ilo lukea paitsi sisällön myös muodon vuoksi. Mietin kuitenkin, kirjoittavatko kielimiehet ihan tarkoituksella, että ”Ikävät päätökset näkevät yleensä ennen pitkää päivänvalon kaikessa rumuudessaan…” nähdäkseen, kuinka moni kielipoliisi heitä ojentaa. Soo, so!