Sukutarina

Itävaltalaisen Monika Helferin romaani Roskaväkeä (Huippu, 2021; Die Bagage, 2020; suomentanut Anne Kilpi; 185 sivua) on kirjailijan ensimmäinen suomennettu teos ja kirjailijan sukellus sukunsa menneisyyteen, erityisesti isoäitinsä tarinaan.

Moosbruggerin perhe asuu viime vuosisadan alussa pienen itävaltalaisen vuoristokylän laidalla vaatimattomissa oloissa, mutta omanarvontuntoisena – perheen isä Josef jopa jollain tapaa ylpeänä karuista oloista. Äiti Maria on kaunotar, joka rakastaa upeita kankaita. Heidän lapsistaan jokainen on omalla tavallaan persoonallinen: esimerkiksi yksi viihtyy hoitamassa tilan eläimiä ja toinen ottaa perheenpään paikan, kun syttyy sota ja Josef saa kutsun rintamalle.

Sodan jälkeen yksi lapsista on Josefille ilmaa.

Muita neljää lasta kohtaan isä oli lempeä, hän oli yleisesti ottaen lempeä, ja sitä hän olisi myös kahdelle myöhemmin syntyvälle. Vain tätä tyttöä hän kammoksui, Margaretheä, josta tulisi äitini, koska hän ajatteli, ettei tämä ollut hänen lapsensa. Ei hän tyttöä kohtaan vihaa tuntenut, ei raivoa: hän kammoksui tätä, tyttö yökötti häntä, aivan kuin tässä olisi elämänsä loppuun saakka tunkeilijan haju. Hän ei koskaan lyönyt tyttöä. Muita lapsia joskus. Greteä ei koskaan. Hän ei halunnut koskettaa tätä edes lyömällä. Hän käyttäytyi kuin tyttöä ei olisi ollut olemassakaan. Hän ei eläessään puhunut tälle koskaan sanaakaan. Eikä tyttö koskaan huomannut isän katsovan häntä. Näin äitini minulle kertoi, kun olin vasta kahdeksan vanha.

Miten tähän päädytään ja mitä kaikkea siitä seuraa, kulkee omaperäisen sukutarinan punaisena lankana. Helfer kuvailee vuoroin perheen yhä köyhemmäksi käyvää elämää satakunta vuotta sitten ja vuoroin sen lapsia aikuisina: millaisia heistä kasvoi ja miten minäkertoja heidät seuraavan sukupolven lapsena näki ja koki. Lapsuudenmuistot hän lypsi yli 90-vuotiaaksi eläneeltä Katherine-tädiltään. Perheen ja parisuhteen lisäksi myös kyläyhteisö, joka tuomitsi perheen roskaväeksi, kuvataan tarkkanäköisesti ja intensiivisesti, eläytyen.

Romaani on lyhyt ja tiivis, mutta kertoo suuren ja lavean tarinan, sellaisen, joka jää mieleen.

Arvostelukappale (poikkeus)

Koulunpihan Othello

Tracy Chevalier on mielestäni tehnyt mainion ratkaisun sijoittaessaan Shakespearen petos- ja mustasukkaisuustragedia Othellon koulumaailmaan. Yksitoistavuotiaiden toimintana teoksen henkilöiden suoraviivaiset oletukset ja heidän ”suhteidensa” äkkikäänteet vaikuttavat uskottavammilta kuin, jos henkilöt olisivat aikuisia.

Ajallinen sijoittaminen 1970-luvulle selittää tietenkin sen, ettei nykyteknologiaa käytetä, vaan ”nenäliinajuonen” korvaa ”penaalijuoni” ja myös sen, että ghanalaisen diplomaatin poika Osei Kokote on washingtonilaisen esikaupunkikoulun ensimmäinen musta oppilas. Hän tietää tarvitsevansa välittömästi liittolaisen, sillä koulua on vaihdettu usein ja monessa maassa.

Onneksi ja epäonneksi suosittu Dee ottaa hänet ystävällisesti vastaan. Valitettavasti koulun kiusaaja ja kiristäjä Ian ei kestä orastavaa ystävyyttä, vaan päättää tuhota sen. Hyvätapainen Osei pitäisi mielellään matalaa profiilia, mutta se on vaikeaa, kun Ian lietsoo juonillaan paitsi nuorten tunteita myös opettajien ei-niin-piilevää rasismia.

Uusi poika (Johnny Kniga, 2021; New Boy, 2017; suomentanut Natasha Vilokkinen; 214 sivua) on uusin suomennos Johnny Kniga Shakespeare -sarjassa (Hogarth Shakespeare). Jago muuntuu ilkeäksi Ianiksi, Desdemona on kiltti Dee, palvelusneito Emilia kääntyy ystävä Mimiksi ja kurtisaani Bianca levottomaksi Blancaksi. Eivät shakespeareläisiin rooleihin istutetut lapset kenties täysin vakuuttavia ole, mutta mielestäni tarina toimii. Tämän voi antaa nuorenkin luettavaksi. Uponnee paremmin kuin alkuperäinen Othello, Venetsian mauri, jonka voi lukea Cajandernin suomennoksena vaikka tästä ja jonka ovat suomentaneet myös Yrjö Jylhä ja Matti Rossi.

Kaikki viisi näytöstä tapahtuvat Osein ensimmäisenä koulupäivänä: ennen koulun alkua, aamupäivän välitunnilla, lounastunnilla ja iltapäivän välitunnilla sekä koulun jälkeen. Juoni etenee pelottavan tehokkaasti koulunpihan naruhyppelyn ja pallopelien keskellä. Näytelmän lopun tuntien mietin silti koko ajan, onko kirjailija mahdollisesti päättänyt jättää lopun avoimeksi.

Shakespearea sanotaan ajattomaksi, mutta tarkoittaako se, että hänen näytelmiään (ja niihin perustuvia oopperoita) voi esittää vuosisadasta toiseen, vai että hänen tuotantonsa voi sijoittaa mihin aikaan tahansa? Ehkä molempia.

Chevalierin Uusi poika on lukemistani sarjan romaaneista suorin toisinto. Lue myös mitä kirjoitin Margaret Atwoodin Myrsky-tulkinnasta, Howard Jacobsonin Venetsian kauppias -versiosta, Anne Tylerin Äkäpussi-mukaelmasta ja Jeanette Wintersonin Talvinen tarina -sovituksesta. Edward St. Aubynin Mediamoguli (Kuningas Lear) ja Jo Nesbøn Macbeth odottavat lukupinossa. (Gillian Flynnin Hamlet ei ilmeisesti ilmesty ollenkaan ja sarjan nettiosoitekin on kaapattu animekäyttöön!)

Erinomainen esikoinen

Lempi (Gummerus, 2016; 234 sivua) on Minna Rytisalon esikoisromaani. Eipä uskoisi ensimmäiseksi. Niin taitava se on. Kerrassaan hieno.

Kirjailijan oivallus on kuvata nimihenkilöä kolmen muun ihmisen näkökulmasta ja jättää siihen. Rovaniemen kauppalan kauppiaan kaunis ja kopea tytär Lempi jää osittain arvoitukseksi niin kuin elämässä jokainen jää kaikille muille. Kukin on Jokainen vain oman elämänsä päähenkilö.

Lapin sodan vuosiin sijoittuvassa teoksessa on kolme osaa ja näkökulmaa. Ensimmäinen, lyhyin ja sokein on rintamalta palaavan Viljamin, joka lähes poikasena, mutta jo nuorena isäntänä, rakastuu Lempiin, saa tämän — suureksi ihmeekseen — vaimokseen, mutta joutuu pian rintamalle. Viljamin kautta Lempi koetaan lähes täydellisenä.

Toisessa osassa puheenvuoron saa Elli, Viljamin ja Lempin piika, jonka näkemys päähenkilöstä on täydellisessä ristiriidassa ensimmäisen kanssa. Ellille isännän vaimo on kilpailija ja kiusanhenki, kaikkea muuta kuin ihana ja ihmeellinen. Lempi on Ellille kaikkea sitä mitä hän itse ei ole. Miten katkeran ja julman se Ellistä tekeekään!

Viimeisen ja pisimmän puheenvuoron saa Sisko, Lempin kaksonen, joka tuntee hänet paremmin kuin kukaan, on melkein yhtä hänen kanssaan. Eikä kuitenkaan ole. Sisko muistelee Lempiä kietoen hänet omaan elämäntarinaansa. Hänestä ei tullut sota-aikana maatilan emäntä vaan saksalaissotilaan nainen. Siskon tarina melkein varastaa huomion Lempiltä — vai olisiko sanottava lemmeltä?

Herkkää ja rankkaa. Yllätyksellistä ja salaperäistä. Lukunautinto.