Saako näin tehdä?

Samuel Bjørkin (oik. Frode Sander Øien) jännitysromaani Minä matkustan yksin (Otava, 2016; Det henger en engel alene i skogen, 2013; suomentanut Päivi Kivelä; 428 sivua) on osa rikoskirjallisuuden pontevaa nykyilmiötä, jossa uhrit ovat lapsia. Ilmiö ei varsinaisesti houkuttele, mutten dekkarifanina siitä kokonaan kieltäydykään — vain niistä, joiden uskon aiheuttavan lähinnä ahdistusta ja pahoja unia.

Tässä norjalaisessa romaanissa lapsiuhreja eivät ole vain ne kuusivuotiaat pikkutytöt, jotka löydetään nukenvaatteiden kopioihin puettuina roikkumassa metsästä, vaan myös ne pienet pojat, joista vanhemmat eivät piittaa, ja joista isompi siksi kantaa vastuun nuoremmasta, ja se aikuislapsi, joka luulee löytäneensä kodin kummallisesta uskonlahkosta.

Teos edustaa jo jonkin aikaa muodissa ollutta nordic noir -lajityyppiä, jossa päähenkilöpoliisit ovat omituisia ja/tai salaperäisiä, usein myös ylikyvykkäitä, ja heidän tutkimansa rikokset todella epätavallisia ja hankalia. Se tekeekin niistä fiktiota, sillä arkielämän rikokset ovat yleensä tympeän arkisia.

Päähenkilöitä on kaksi: kokenut miespoliisi Holger Munch, joka on absolutisti, ja huippukyvykäs mutta itsetuhoinen nuori nainen Mia Krüger, jolla on alkoholiongelma. Selvitettävänä on sarja lapsenmurhia, joiden tekijä ei ole tyhmä, vaan peittää jälkensä ovelasti ja huijaa poliiseja taitavasti. Juonta on turha sen enempää paljastaa, mutta alun lievän hitauden jälkeen tarina etenee joutuisasti useampaa eri linjaa pitkin jännityksen tiivistyessä asiaankuuluvasti.

Välillä lapsiasiassa mennään melkein paatoksellisuuden puolelle eivätkä kaikki juonenkäänteet ole järin uskottavia, mutta silti tämä kuuluu niihin jännäreihin, joita on vaikea jättää kesken yöunien ja työpäivän ajaksi. Siis koukuttava. Jollain keinoilla, joita en osaa tämän tarkemmin analysoida, kirjailija kuitenkin pitää henkilönsä ja tarinansa sen verran etäällä, etteivät tunteet päässeet lukiessa niin pintaan tai valloilleen, että olisin menettänyt yöuneni tai nähnyt painajaisia.

Saako näin siis tehdä? Viihdyttää tällaisella lajityypillä siihen malliin, että haluan kyllä jatko-osankin lukea. Näköjään saa.

 

 

Björk jatkaa tutkimuksiaan

On aina mukavaa, jos sarjan toinen osa osoittautuu ensimmäistä paremmaksi. (Kolmas sitäkin paremmaksi ja niin edelleen.) Virpi Hämeen-Anttilan 1920-luvun Helsinkiin sijoittuvan dekkarisarjan kakkososa Käärmeitten kesä (Otava, 2015) on mielestäni edeltäjäänsä parempi: jännittävämpi, kiinnostavampi ja sujuvampi.

Niin miljöö, ajankuva, juoni kuin henkilötkin ovat edelleen kohdallaan, mutta nyt kirjailija on tarttunut debyyttidekkariaan tukevammalla otteella myös jännityksen luomiseen. Ei lukiessa edelleenkään tarvitse kynsiään järsiä eikä pelätä näkevänsä painajaisia kirjasta kumpuavista hirmuteoista — perinteisen dekkarin linjoilla mennään.

Valtion virkamies ja harrastajasalapoliisi Karl Axel Björk saa toimeksiannon sisaruksilta, jotka epäilevät tätinsä kuolemaa murhaksi ja testamenttia väärennökseksi. Tutkimukset johdattavat hänet omituisen uskonlahkon ja erikoisen salaseuran jäljille. Kun samaan aikaan myös ministeriössä riittää tekemistä poliittisen kuohunnan vuoksi ja rakkauselämäkin roihuaa, joutuu Björk palkkaamaan itselleen uuden apulaisen — erittäin nohevaksi osoittautuvan kengänkiillottajapojan — eikä ennätä auttaa poliisiystäväänsä Marttia niin paljon kuin tahtoisi, saati useinkaan pelaamaan shakkia toimittajaystävänsä Anton Helanderin aina vieraanvaraiseen kotiin.

Ammattitaitoista ja historiallisesti tarkkaa sekä varsin viihdyttävää.

(Ilokseni Hämeen-Anttila näyttää myös lopettaneen ihmisiin viittaamiseen se-pronominilla.)

Arianna Torinossa

Tuomitut (Gummerus, 2015; 457 sivua) on Vera Valan Arianna de Bellis tutkii -sarjan neljäs ja toistaiseksi paras osa. Juoni kulkee eikä samanlaisia tuntemuksia siitä, että päähenkilö on lähes superolento — kaunis, rikas, fiksu, peloton ja salaperäinen — kuin edellistä osaa lukiessa juuri synny. Arianna on inhimillinen ja vaikuttaa jopa haavoittuvaiselta — ja on raskaana.

Toki Ariannan hahmo on edelleen melkein ärsyttävä, mutta onneksi tällä kertaa mukana on myös miellyttäväksi kuvattu Ares-veli, uskonmies, joka Vatikaanin lähettämänä saapuu poliisien avuksi tutkimaan Torinon seudulla tapahtunutta pappien murhasarjaaa samaan aikaan kun Arianna Angelo-apulaisineen on tullut sinne etsimään kummallisen uskonnon, damanhurin, pariin kadonnutta sukulaistyttöä.

Romaani on kevyttä kesälukemista, vaikka siinä kuvatut teot ovatkin raakoja. Taustatytöt on tehty huolella eikä kielivirheitäkään osunut silmiin niin usein kuin edellistä osaa lukiessa. Häpeämättömän viihdyttävää.