Fossum ei petä

Palkittu norjalaiskirjailija Karin Fossum taitaa psykologisen jännityksen. Carmen Zita ja kuolema (Johnny Kniga, 2014; Carmen Zita og døden, 2013; suomentanut Tarja Teva) on tuore lisä Konrad Sejer -sarjaan, jonka päähenkilö on vuosia aiemmin leskeksi jäänyt miellyttävä ja tarkkanäköinen komisario.

Tutkittavana on pienen Down-lapsen hukkumiskuolema, joka vaikuttaa traagiselta onnettomuudelta ja silkalta vahingolta, mutta vaatii silti kuolemansyyn selvittämistä. Juuri kävelemään oppineen Tommyn vanhemmat ovat melkein lapsia itsekin: itsevarma 19-vuotias Carmen kyynelehtii vuolaasti; vuotta vanhempi hiljainen Nicolai suree ääneti.

Jokin äidin käytöksessä ja puheissa soittaa Jakob Skarren hälytyskelloja ja pian myös hänen esimiehensä Sejer alkaa epäillä Carmenin salaavan jotakin. Tiivis tarina kerrotaan sekä poliisien että Carmenin kautta, mutta jännitys säilyy silti viimeiselle sivulle saakka. Taitavaa.

Rikosjuonen rinnalla kulkee kertomus Sejerin huimauksesta. Arvelin sen johtuvan Norjaa kirjan tapahtuma-aikana piinaavasta pitkästä helteestä (!), mutta selitys löytyi muualta.

Tarja Tevan suomennos on laatutyötä, jossa mikään ei häiritse eikä töki.

 

(Tällä pääsen rikospaikalle.)

Kuolemaa Kiirunassa

Åsa Larsson kirjoittaa rikosromaaneja, jotka sijoittuvat Pohjois-Ruotsiin, paikkoihin, joissa puhutaan paitsi ruotsia myös meänkieltä, ja joissa monilla ihmisillä on suomenkielinen nimi.

Kunnes vihasi asettuu (Otava 2008 ) on neljäs romaani, jonka pääosassa on kiirunalaislähtöinen, Tukholmassa uransa luonut, juristi Rebecka Martinson, joka sarjan aikana on kokenut todella kovia ja työskentelee nyt syyttäjänä Kiirunassa ja yrittää pitää yllä etäsuhdetta ex-pomoonsa. 

Romaanin joissakin luvuissa kertojaminänä on rikoksen uhri, sukeltamassa ollut nuori nainen, jonka paluun jään alta murhaaja on julmasti estänyt. Larsson kirjoittaa kuolleita henkilöiksi kirjoihinsa tuomatta niihin kuitenkaan välttämättä mitään yliluonnollista; ainakaan vastoin lukijan tahtoa. Mutta kukaan ei ehkä tutkisi tätä hukkumisonnettomuudeksi luultua tapausta tarkemmin, ellei vainaja tunkisi itseään ihmisten uniin.

Larsson kuljettaa tarinaa oikein sujuvasti; antaa mukavasti erilaisia vinkkejä matkan varrella; paljastaa pikkuhiljaa paloja menneisyydestä, joka voi selittää nykyisyyttä. Alusta asti on selvää, että kaikki juontuu sota-aikaan asti, ja että Krekulan perheellä ja kuljetusliikkeellä on jotakin tekemistä tapahtumien kanssa. Mutta miten, millaisten tapahtumaketjujen kautta ja miksi? 

Myös henkilökuvauksessa Larsson on hyvä. Tyylissä sekoittuvat hurmaavalla tavalla realismi ja surrealismi. Hän kirjoittaa runollisesti – erityisesti kuvatessaan pohjoista luontoa ja maisemaa – ja samalla karusti, kaunistelematta – erityisesti kuvatessaan ihmisten julmuutta, ahneutta ja muita alhaisia tunteita. Silti hänen teoksissaan myös pahoilla on pehmeä puolensa, arat kohtansa. Eikä kukaan hyvistä ole lumivalkoinen. 

Sanna Mannisen suomennos on pääosin hyvää työtä, mutta sitä jäin miettimään, miksi hän päätyi verbiin kylpeä kertoessaan eksentrikko-naturisti-erakon ympärivuotisesta jokapäiväisestä joessa tai järvessä pulikoinnista; olkoonkin, että ruotsiksi sana on bada, sanoisin itse ukon uineen tai käyneen uimassa. Lillukanvarsia, tiedän sen.

Valheita ja salaisuuksia, osa 2

Yleisin luonnehdinta Ruth Rendellistä on varmaakin ”psykologisen jännityksen mestari”. Ja mikäpä siinä – tottahan se on. Meillä paremmin, ainakin alunperin, komisario Wexfordistaan tunnettu brittikirjailija nimittäin todella hallitsee ihmissuhteiden ja ihmismielen koukeroista ammentavan (rikos)romaanin genren.

Tuore suomennos Veden lumo (Gummerus) ei minun listoillani nouse aivan samalle tasolle kuin esimerkiksi loistava Hepokatti tai hieno Nokikolarin poika, mutta hyvä romaani se silti on, tarina

• Heatherista ja Ismaysta, kahdesta sisaruksesta, joiden elämää varjostaa nuoruusvuosien vaiettu salaisuus siitä, miten isäpuoli oikein hukkui kylpyammeeseen
• sisarusten Beatrix-äidistä, joka on aivan sekaisin ja elää omassa todellisuudessaan
• sisarusten Pamela-tädistä, joka huolehtii sairaasta siskostaan, ja etsii miestä elämäänsä – huonoin tuloksin
• Heatherin poikaystävästä Edmundista, peräkammarinpojan brittiversiosta, joka päättää vihdoin katkaista napanuoran
• Edmundin luulosairaasta äidistä Irenestä
• Ismayn narsistipoikaystävästä Andrewsta
• Andrewn toisesta tyttöystävästä Evasta, jolla on ilmeisesti hattaraa aivojen paikalla
• Irenen jonkinlaisesta ystävättärestä tai avustajasta Marionista, joka on koko romaanin merkillisin hahmo – kaduilla tanssahdellen ja loikkien etenevä ikuiseen tyttöyteen jymähtänyt nelikymppinen nainen, joka jatkuvasti etsii kepulikonsteja elääkseen leveämmin, ei kaihda myrkytystäkään, mutta löytää yllättäen jotain paljon tuottoisampaa
• Marionin addikti-roskidyykkari-kerjäläisveljestä Fowlerista, joka havittelee siskonsa asuntoa
• Marionin erilaisista ”avustettavista” kuten huvittuneesta herra Husseinista ja kaneilleen omistautuneesta Avicesta

Kyseessä on hienosti kirjoitettu ja oivallisesti suomennettu romaani mm.

• yksinäisyyden ja rakkaudetta jäämisen pelosta
• itsekeskeisyydestä ja itsekkyydestä
• epäluuloisuudesta ja vainoharhaisuudesta
• puhumattomuudesta ja luulottelusta
• kiristyksestä ja uhkailusta
• sisaruskateudesta ja sisarusrakkaudesta 
• murhista

Kaikessa kieroudessaan kertakaikkisen viihdyttävää brittilaatua.