Turun linnan Katariinat ja Jenna

Jenna Kostet kirjoittaa teoksessaan Kuuden Katariinan jäljillä (Aula & co, 2023; 307 sivua) paitsi kuudesta Katariinasta/Kaarinasta myös itsestään ja työstään sekä Turun linnan asiakaspalvelijana että kirjailijana.

… ensimmäinen Katariinani, viettää Turussa talven, kokee menetyksiä, opettelee elämään kuninkaan puolisona ja näkee, millainen Turun linna on sydäntalven pimeinä kuukausina. Katariina kulkee linnan käytävillä ja hymyilee tyynenä, vaikka hengitys huuruaa pakkasessa…

Kostetin Katariinat ovat

• Katariina Stenbock (Katarina Gustavsdotter Stenbock), 1535-1621, joka oli Kustaa Vaasan kolmas vaimo, Ruotsin kuningatar (1552–1560), joka asui Turun linnassa lyhyen aikaa talvella 1555. Katariina S. eli leskikuningattarena yli kuusikymmentä vuotta.
• Kaarina Hannuntytär (Katarina/Karin Hansdotter), 1539-96, joka oli Suomen herttua Juhanan jalkavaimo ja neljän lapsen äiti. Hän emännöi Turun linnassa vuodet 1556-61.
• Katariina Jagellonica (Katarzyna Jagiellonka), 1526-1583, joka oli puolalainen prinsessa ja edellä mainitun Juhana-herttuan eli Juhana Vaasan (sittemmin Ruotsin kuningas Juhana III 1568-92) vihitty puoliso ja ensin Suomen herttuatar, sitten Ruotsin kuningatar. Hänen kautensa Turun linnan emäntänä kesti joulukuusta 1562 elokuuhun 1563.
• Kaarina Maununtytär (Karin Månsdotter), 1550-1612, joka oli Juhanan velipuolen Erikin (Ruotsin kuningas Eerik XIV 1560-68) puoliso ja Ruotsin kuningatar 87 päivää vuonna 1568. Hän asui linnassa Juhanan vangitsemana ensin Erikin kanssa vuonna 1570 ja sitten yksin vuosina 1573-1577.
• Kristina Katariina Stenbock (Christina Catharina Stenbock), 1608-1650 [kirjan ensimmäisessä maininnassa kirjattu samat vuodet kuin ensimmäiselle Katariinalle], joka oli Suomen kenraalikuvernööri Pietari Brahen puoliso, kreivitär ”kreivin aikaan”, ja Turun linnan emäntä vuosina 1637-40 ja 1648-50.
• Carin Bryggman, 1920-1993, joka oli sisustusarkkitehti ja suunnitteli Turun linnan sisustuksen restaurointitöissä, joita tehtiin 1940-luvun lopulta alkaen vuosisatojen rappion ja viimeiseksi sodan tuhojen jälkeen 1980-luvun lopulle saakka. (Tosin linnojen korjaustyöt eivät lopu koskaan.)

Kaarina tietää, ettei hän jää Juhanan rinnalle vanhuuteen saakka, vaan ennemmin tai myöhemmin mies korvaa hänet naisella, joka on sopivampi emäntä Turun linnaan ja Suomen herttuan puolisoksi.

Melkein kaikkien Katariinojen tarinat nivoutuvat toisiinsa muutenkin kuin Turun linnan kautta – eniten luonnollisesti Vaasa-suvun miesten kautta. Kostet ei haluaisi kirjoittaa heistä ja heidän riidoistaan, muttei näistä naisista heitä mainitsematta oikein voi.

Kaarinan jälkeen Katariina on jotenkin niin tavattoman täydellinen ja kiusallisen oikea puoliso Suomen herttualle.
…
Avioliiton myötä Katariina tuo Juhanalle maaomistuksia, kontakteja, yhteistyön Puolan kanssa sekä runsaat myötäjäiset ja vaimonsa irtaimen omaisuuden. Myötäjäisluettelo paljastaa ylellisyyden, johon Katariina on Krakovassa ja Vilnassa tottunut.

Kostet kuvaa ja kuvittelee sitä elävämmin arkea ja juhlaa linnassa mitä kaukaisemmasta historiasta on kyse, sekä kuvailee toistuvasti vetoisia sekä kylmiä tai kuumia työoloja linnassa nykyaikana.

Kaarinasta on tullut kuninkaan vihitty vaimo, Ruotsin kuningatar ja kruununperillisen äiti. Eikä hän ole täyttänyt vielä kahtakymmentä. Jos Katariina J:n elämäntilanteeseen asettuminen oli vaikeaa, en liioin pysty kuvittelemaan itselleni Kaarina [M:n] tilannetta.

Kirjan aihe on kiehtova, mutten täysin lämmennyt Kostetin tavalle kirjoittaa. Etenkin valinta kertoa pääosin preesensissä kauan sitten eläneistä ihmisistä ja tapahtuneista asioista tuntui kummalliselta, ja minun makuuni kirjassa on liikaa toistoa, samojen pohdintojen pyörittelyä, pientä keskeneräisyyttä (osittain myös lauserakenteissa).

Vaikka hänet ja Pietari on käytännössä siirretty Turkuun, koska Pietari halutaan pois tieltä, Kristiina saa oman linnan! Se ei ole samanlainen kuin Ruotsin hienot linnat, mutta se on sentään oma. Ympärillä on pieni kaupunki ja kansa, joka tulee rakastamaan ja kunnioittamaan lempeää kreivitärtä.

Loppua kohti joko kirjailijan tai minun puhtini uhkasi loppua kesken enkä oikein enää jaksanut kiinnostua kuudennesta Katariinasta, vaikka hän linnan nykyisyyden ja siellä työtään tekevien kannalta on varmasti suuri hahmo.

Minun mielikuvieni Carin tietää, mitä haluaa. Linna on kokonaan hänen. Se on hänen luonnosvihkonsa sivuilla, se on hänen ajatuksissaan, ja hän on tekevä siitä sellaisen kuin hän itse haluaa.

Kostet kuvailee kirjassaan maalauksia Katariinoistaan ja sitä, kuinka hän ne näkee, miten niitä katselee. Olisipa kirja kuvitettu niillä!

Naiset ylimmässä vallassa

Naisia on noussut hallitsevaan asemaan huolimatta kaikista niistä voimista ja kulttuurisista käytänteistä, jotka useimmissa yhteiskunnissa ovat pyrkineet pitämään naiset vallankäytön ulkopuolella.

Pekka Valtosen Naisia valtaistuimella – kuningattaria ja keisarinnoja uuden ajan alun Euroopassa (Gaudeamus, 2022; 533 sivua) on massiivinen tietopaketti yhdestätoista naishallitsijasta 1300-luvun lopulta 1700-luvulle, Tanskasta (tulevaan) Espanjaan, Brittein saarilta Ruotsiin ja takaisin, Itävalta-Unkarista Venäjälle.

Naisia nousi 1400-luvulta 1700-luvulle hallitsijoiksi lähes kaikkialla Euroopassa; osa kruununperimyksen kautta, osa kamppailtuaan vallasta kilpailevien kruununtavoittelijoiden kanssa, osa vallankaappausten tuloksina. Valtonen kirjoittaa niin hallinnon uudistamisista, tieteiden kehittämisestä, taiteiden vaalimisesta, valtapeleistä ja ennakkoluuloja vastaan taistelemisesta kuin yksityiselämästäkin.

Margareeta I oli Tanskan ja Norjan kuningatar vuosina 1387-1412 ja lisäksi Ruotsin kuningatar vuosina 1389-1412. Hänen aikanaan syntyi Kalmarin Unioni, joka hajosi vasta vuonna 1521. Hän hallitsi suvereenisti, mutta hänen valtaannousunsa oli sen verran erikoista, ettei häntä nimitetty muodollisesti kuningattareksi. Hän oli ”täysivaltainen rouva ja oikea isäntä”. Aikalaiset saattoivat lähestyä häntä herra kuningattarena tai rouva kuninkaana. Margareetasta tiedetään melko vähän, sillä lähteitä on säilynyt niukasti.

Margareetan ansioksi voidaan lukea kuningasvallan ja sitä kautta keskitetyn hallintovallan vahvistaminen Pohjolassa. Se auttoi … siirtymisessä keskiaikaisesta, aatelin hallitsemasta hajanaisesta järjestelmästä kohti esimoderneja valtiorakennelmia.

Isabella Katolilainen oli Kastilian kuningatar vuosina 1474-1504 ja nainen Espanjan valta-aseman taustalla. Espanjaa ei tuolloin vielä ollut. Isabella hallitsi omaa valtakuntaansa ja hänen puolisonsa Ferdinand Aragoniaa. He, ”katoliset majesteetit”, olivat vieraita toistensa valtakunnissa ja hallitsijoita vain omissaan. Heidän perintönään yhdistyneen valtakunnan merkitys ja asema oli lopulta aivan toinen, sillä Isabella henkilökohtaisesti antoi luvan ja rahoituksen Kristoffer Kolumbuksen kolmen ensimmäisen aluksen purjehdukselle Atlantin yli. Eurooppalainen maailmankuva mullistui. Uuden maailman valloittaminen muutti historiaa tavoilla, joista Isabellalla ja hänen aikalaisillaan ei voinut olla aavistustakaan.

Isabella ja Ferdinand pyrkivät vahvistamaan valtakuntiaan jälkeläistensä dynastisilla avioliitoilla.

Maria Stuart hallitsi Skotlantia vuosina 1542-1567, mutta maa ei ollut yhtenäinen valtio edes oman aikansa mittapuilla. Kokonaisuus oli vaikeasti hallittava, riippumatta siitä, kuka valtaistuimella istui. Keskenään riitelevät klaanit olivat epävarmoja kumppaneita ja uskontokysymykset jakoivat niin rahvasta kuin eliittiäkin. Marian valtakausi oli täynnä konflikteja, salajuonia, petturuutta, vangitsemisia ja kaikkea muuta sekavaa. Valtonen kuitenkin arvioi Skotlannin ulkoisen aseman vahvistuneen hänen valtakautensa aikana.

Englannin kuningattarena oli vuosina 1553-1558 Maria I, samalla kertaa kuningas ja kuningatar. Hän oli maan ensimmäinen naispuolinen monarkki. Kirjasta voi lukea lisää hallitsijoiden kahdesta ruumiista, poliittisesta ja maallisesta.

Hän oli katolinen, mutta maa oli jo jonkin aikaa ollut lain mukaan protestanttinen.

Mariasta tuli seremonian mukaisesti Englannin kirkon päämies, mutta minkä kirkon? … Englannin reformoidun, anglikaanisen kirkon, jota hän ei tunnustanut.

Ei ihan paras alku hallitsijakaudelle. Historioitsijoiden näkemykset Marian onnistumisesta hallitsijana eroavat.

”Neitsytkuningatar” Elisabet I:n (Englannin ja Irlannin kuningatar 1558-1603) tietävät kaikki.

…Elisabet onnistui pitkän valtakautensa aikana sekä häivyttämään epäilyjä ja oletuksia naishallitsijan luontaisesta heikkoudesta että nostamaan itsensä niiden yläpuolelle.

Myös Ruotsin kuningatar (1632-1654) Kristiina lienee monille tuttu nimi. Suurimman osan valtakaudestaan hän oli lapsi. Alle kuusivuotiaana Pohjolan soturikuninkaan tyttärestä tuli ”Ruotsin, Göötan ja Vendien Kuningas, Suomen suuriruhtinatar, Eestin ja Karjalan Herttuatar ja Inkerinmaan Rouva”. Kristiina hallitsi itsenäisesti vain lyhyen aikaa ennen kuin luopui vallasta, kääntyi katoliseksi ”pakkoprotestanttisessa” Ruotsissa ja muutti Roomaan. Kruunusta luopuminen ei tieteistä tai taiteista kiinnostuneelle Kristiinalle näytä tarkoittaneen, etteikö tuo ”Pohjolan Minerva” olisi pitänyt itseään monarkkina. Mutta pitikö hän itseään naisena?

… hän ei nähnyt itseään sukupuolensa edustajana. Ei myöskään ole mitään viitteitä siitä, että olisi ollut huolissaan naisten asemasta yleensä. Itsensä hän koki täysin miesten veroiseksi.
Tasa-arvopyrintöjen sijasta Kristiinalla oli oikeastaan pikemmin niitä vastustavia mielipiteitä. Itsensä pois lukien Kristiina ei arvostanut naishallitsijoita ja oli sitä mieltä, ettei naisten pitäisi koskaan hallita…

Suomessa Kristiinalla on erityisen hyvä maine, koska hänen aikanaan perustettiin Suomeen yliopisto, Turun Akatemia vuonna 1640. Hänen vallassaolovuosinaan perustettiin useita kaupunkeja: Lappeenranta, Raahe, Kristiinankaupunki, Kajaani, Brahea (lakkautettu vuonna 1681), Kuopio, Pietarsaari ja Hamina.

Anna oli Englannin, Irlannin ja Skotlannin kuningatar vuosina 1702-0717 ja Ison-Britannian ja Irlannin kuningatar vuosina 1707-1714. Melko lyhyet kaudet siis, mutta silti kummastuttaa, etten muista juuri kuulleeni Valtosen ”saarivaltion viimeiseksi kotoperäiseksi hallitsijaksi” nimeämästä Anna Stuartista, katolisen isän protestanttisesta tyttärestä, aiemmin.

Etenkin, kun hänen kaudellaan Englanti ja Skotlanti yhdistyivät Iso-Britanniaksi, ja syntyivät parlamenttiin toryt ja whigit, ensimmäiset poliittiset puolueet.

Hänen tapansa vaikuttaa oli hienovarainen eikä nojannut käskyttämiseen, kuten usein oli laita vahvoina pidetyillä hallitsijoilla. Yhtäkään suurta päätöstä ei silti tehty ilman hänen suostumustaan, …

Toinen kirjan Anna oli Venäjän keisarinna vuosina 1730-1740, mutta sanoisin, että on liioittelua sanoa hänen hallinneen mitään, vaikka hänellä oli rajaton yksinvalta. Hän metsästi ja kiusasi alaisiaan, juhli ja tuhlasi.

…kymmenvuotisen valtakautensa valtiolliset asiat hän jätti suosiolla lähimmille ministereilleen.

Häntä ei saanut häiritä pikkuasioilla, varsinkaan silloin kun hän rentoutui – ja hän rentoutui lähes kaiken aikaa.

…vastaaviin irvokkuuksiin ja raakuuksiin, jopa suuremmassa mittakaavassa, oli syyllistynyt myös kaikkien ihailema Pietari Suuri, monista aiemmista tsaareista puhumattakaan.

Hyvin toisenlainen hallitsija oli Itävallan arkkiherttuatar, Böömin ja Unkarin kuningatar (1740-1780), Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan keisarinna (1745-1765) Maria Teresia. Valtonen nimittää häntä maan ja suurperheen äidiksi. Hän oli ahkera, alati raskaana (16 lasta, joista suurin osa naitettiin Euroopan eri kuningas- ja ruhtinassukuihin) ja muuten kuin uskonnollisesti avarakatseinen, jopa moderni.

Tilanne oli hieman erikoinen. Maria Teresia oli Itävallan, Böömin ja Unkarin suvereeni monarkki, jonka puoliso, keisari, oli näillä alueilla ilman muodollista valtaa, kun taas keisarinnapuolisona Maria Teresia oli ilman muodollista valtaa keisarikunnan alueilla. Joiltain osin nämä alueet menivät päällekkäin, joiltakin eivät…

Maria Teresia hallitsi 40 vuotta ja Habsburgien valtakunta kehittyi sinä aikana merkittävästi. Hänen jälkeensä seuraava nainen minkään saksankielisen maan johdossa oli Angela Merkel (Saksan liittokansleri 2005-2021).

Elisabet (1741-1762) sai asemansa Venäjän keisarinnana vallankaappauksessa ja ilmeisesti ainakin yritti olla edistyksellinen hallitsija. Aikansa hän kuitenkin käytti lähinnä pukeutumiseen ja määritteli maan yläluokan kulloisenkin muodin ja tyylin. Samaa pukua voi käyttää vain kerran ja sen piti olla jalokivin koristeltu. Toki hän myös rakennutti palatseja ja puutarhoja eli loi valtakunnalle imagoa. Eikä Venäjä hänen kaudellaan hävinnyt yhtään sotaa, mikä mahdollisti talouden kehittymisen.

Venäjän keisarinna Katariina II (Suuri) (1762-1796) oli alun perin saksalainen prinsessa Sophie Auguste Friederike, Anhalt-Zerbstin herttuan tytär. Hän oli 14-vuotias matkustaessaan Venäjälle tutustumaan tulevaan puolisoonsa.

Ottaen huomioon, että Katariina ei tullut keisarillisesta tai mistään venäläisestä suvusta ja että hän ei ollut ainoastaan vallankaappaaja vaan myös laillisen hallitsijan murhaaja … hänen valtansa vakiintui ällistyttävän nopeasti.

Venäjän kaltaisessa maassa, missä juonittelu ja korruptio hovissa olivat arkipäivää, Katariina onnistui pitämään langat käsissään, valitsemaan luotettavia alaisia ja vakiinnuttamaan valtansa… siitä huolimatta, että hänen seksuaalielämänsä herätti pahennusta…

Jotkut näistä naisista hallitsivat hyvin, toiset huonosti, yksi ei ehkä ollenkaan. Hallitsijoina naiset erosivat toisistaan siinä missä miehetkin hallitsijoina toisistaan.

Teos on tutkijan kirjoittama perusteellinen tietokirja lähdeviitteineen ja -luetteloineen sekä henkilöhakemistoineen. Kirjan kuvitus tukee tekstiä oivallisesti ja lopun sukupuut valaisevat omalta osaltaan Euroopan kuninkaallisten monimutkaisia sukulaisuussuhteita.

Opin teoksesta paljon ja viihdyin sen parissa loistavasti.

Olipa kerran kuningatar

Tamperelaisen Carita Forsgrenin esikoisromaani Kolmen kuun kuningatar on nautittava historiallinen romaani, jonka päähenkilö on Karin Månsdotter (1550–1612), Suomen historiassa paremmin Kaarina Maununtyttärenä tunnettu maalaistyttö, josta tuli ensin Ruotsin kuningatar ja sitten Liuksialan kartanon emäntä.

Karin oli vain 14-vuotias, kun Ruotsin kuningas Erik XIV iski häneen silmänsä. Karinista tuli nopeasti kuninkaan frilla eli vihkimätön harjoitusvaimo, myöhemmin virallinen vaimo, ja Ruotsin kruununperillisten äiti.

Erik oli vainoharhainen ja hermoheikko, mutta Karinin yrttilääkkeet ja seura rauhoittivat häntä. Kun velipoika Johan anasti Erikiltä vallan, kiersi perhe vangittuna linnasta linnaan. Vanhinta poikaansa Karin ei nähnyt vuosikymmeniin, ja nuorempi poika menehtyi, mutta esikoistyttärensä Sigridin Karin sai pitää luonaan. Erikin kuoltua Karin ja Sigrid päätyivät Kangasalan Liuksialan kartanoon.

Historiallisten tosiasioiden pohjalta Carita Forsgren on luonut romaanin, jossa Karin Månsdotter pääsee itse kertomaan oman tarinansa. Vaikka tapahtumista on aikaa yli 400 vuotta, elää Karin tarinassa kirkaspiirteisenä ja valovoimaisena, voimakkaana ja uskottavana. Hän kertoo, miltä nuoresta tytöstä tuntuu joutua valtaapitävän vanhemman miehen mielitietyksi; millaista on joutua kokemattomana keskelle hovielämän sääntöjä ja juonitteluja; millaista on synnyttää lapsia, joihin haluaisi kiintyä, muttei oikein uskalla, koska niin moni lapsi kuolee ennen kuin ehtii täyttää kolmekaan vuotta; miltä tuntuu pelätä melkein koko ajan, olla aina varuillaan, varustautua alati pahimpaan; miten rauhoitella vainoharhaista puolisoa, joka sattuu olemaan valtakunnan päämies; millaista on elää miehen kanssa, joka on sivistynyt, viisas ja taiteellinen aviomies ja rakastaja, mutta myös raivoava, kostonhimoinen ja julma hallitsija ja sotilas.

Kolmen kuun kuningatar on kiehtovaa luettavaa. Tämä tarina on kaiveltu esiin historiankirjojen rivien väleistä ja kerrottu kuin nainen naiselle uskoutuen.