Ahneus

Ruotsalaisten Nuri Kinon ja Jenny Nordbergin Hyväntekijät (Gummerus, 2009) on romaani hyväntekeväisyyden varjolla tehdyistä rikoksista, joiden ainoana motiivina on suunnaton ahneus.

Kirjan päähenkilö Ninos Melke Mire, assyrialaissyntyinen monialayrittäjä, saa vahingossa vihjeen, että kierrätysvaateketju BHH huijaa hyväuskoisia vaatelahjoittajia ja vapaaehtoistyöntekijöitään.

Ninos kokee hyväntekeväisyydellä huijaamisen hyvin epäoikeudenmukaisena ja keinottelee itsensä toimittajaharjoittelijaksi voidakseen tutkia asiaa syvemmältä ja saadakseen sen julkisuuteen. Entisen lahkolaisen Ingridin, toimittaja Emilin sekä ystäviensä ja sukulaistensa avulla Ninos pääsee maailmanlaajuisen talousrikollisuuden jäljille. Toimintaa ohjailee uskonlahko, joka ei kaihda mitään keinoja kavaltaakseen tuotot yksivaltaisen johtajansa käyttöön. Hyväuskoisia vapaaehtoistyöntekijöitä aivopestään ja riistetään, mutta Ruotsin viranomaiset ovat voimattomia tai välinpitämättömiä, eikä mediaakaan juuri kiinnosta.

Romaani on lukemisen arvoinen sekä aiheensa ja juonikuvioidensa että kiinnostavan päähenkilönsä vuoksi. Melko laaja ja koukeroinen se kuitenkin on; pieni tiivistäminen olisi tehnyt tarinasta sujuvamman ja vakuuttavamman. Vauhdikuutta ja juonikoukeroita romaanista ei puutu.

Hyväntekijöiden taustalla on todellisia tapahtumia. Nuri Kino oli vuonna 2011 paljastamassa tanskalaisen lahkon kavaltavan UFF-vaateketjun tuottoja.

Maksamme velkaa

Kanadalainen Margaret Atwood (s. 1939) on yksi parhaista elävistä kirjailijoista. Hän on kirjoittanut yli kolmekymmentä teosta, niin romaaneja ja runoja kuin esseekokoelmiakin. Parisenkymmentä hänen romaaniaan on suomennettu, tuoreimpana Poikkeustila (Otava, 2007), samoin joitakin runoja kokoelmassa Myös sinun nimesi.

Tuorein Atwood-suomennos ei ole kaunokirjallisuutta, vaan velkaan paneutuva, älykäs ja kattava esseekokoelma Velka ja vaurauden varjopuoli (Like, 2009; suom. Petri Stenman), jonka tekstit on alunperin laadittu radioluennoiksi vuonna 2008.

Atwood paneutuu perusteellisesti velan käsitteeseen ja historiaan luodaten erityisesti velan  roolia ihmisten  elämässä ja yhteiskuntien rakenteissa.  Atwood kirjoittaa velasta ikiaikaisena aiheena ja käsitteenä uskonnossa ja kirjallisuudessa. Hän puhuu rahaveloista, kunniaveloista, velasta syntinä, velasta juonena, sekä velasta pallolle, jolle elämme.

Atwoodin lukeneisuus ja sivistys suorastaan huokuu kirjan sivuilta. Vaikka aihe kenties vaikuttaa puisevalta ja raskaalta, on toteutus toisenlainen: kiinnostava, innostava, suorastaan jännittävä. Matka muinaisista yhteiskunnista keskiajan kautta nykypäivään tehdään tekstien, kirjallisuuden kautta.

Aiheena velka on samanaikaisesti sekä ikiaikainen että päivänpolttava. Atwoodin velkakirja on syvällinen, kummallinen ja kiehtova yhdistelmä henkilökohtaisia muistoja, kirjallisuus-, talous- ja uskontohistoriaa, etiikkaa ja poltiikkaa; ja vähän kaunokirjallinenkin.

Tavallaan trilleri, oikeastaan ruokaromaani

Pirjo Hassisen romaanin Sano että haluat (Otava, 2009) voisi lajitella moneen lokeroon: ihmissuhderomaani, jännitysromaani, trilleri, perheromaani, kehitysromaani, mustasukkaisuusdraama, ruokaromaani…

Päähenkilöitä on kolme. Yksi heistä, Essi, katoaa. Essi on ravintola Ruislinnun kokki. Kun katoamisesta ilmoitetaan Essin esimiehelle, keittiömestari Jimille, menee mies kovin sekaisin. Jimin psykologivaimo Laura huolestuu ja kummastuu – ei Essistä, vaan siitä, miten paljon nainen näyttää Jimille merkitsevän.

Laura haaveilee omakotitalosta ja kolmannesta lapsesta. Jimillä on toisenlaisia unelmia ja ne hän jakaa Essin kanssa. Sekä Jimin että Essin lapsuudessa on outoja, selvittämättömiä asioita. Puhumattakaan Essin seksiriippuvaisen poikaystävän taustoista.

Romaani liikkuu kahdella aikatasolla, joista toisessa eletään aikaa Essin katoamisesta eteenpäin. Siinä Laura toimii kertojana ja tapahtumat nähdään hänen kauttaan. Toisella tasolla eletään aikaa ennen Essin katoamista ja siinä Essi on pääosassa. Aikatasot kohtaavat lopussa, kun arvoitus ratkeaa.

Hassinen kirjoittaa kaunista, selkeää kieltä. Romaanin tapahtumat etenevät kuin omalla painollaan, pakottamatta, vaikka rönsyjä on välillä hieman liikaakin. Romaanin ihmiset elävät lähellä toisiaan, mutta kuitenkin jokainen kuin omassa kuplassaan. Kaikilla on liikaa salaisuuksia ja liikaa kipupisteitä. Lauraa ja Jimiä yhdistävät pojat ja velka. Essiä ja Jimiä yhdistää halu tehdä ruokaa parhaista mahdollisista aineksista parhaalla mahdollisella tavalla. Rakkautta on monenlaista.

Kummallinen kirjeromaani

Mari Mörön Kuuri (WSOY, 2009) on erikoinen pieni kirjeromaani, jossa on vain toisen osapuolen kirjeet. Jonkinlainen kokonaiskuva hahmottuu hitaasti, jos ollenkaan.

Sodanjälkeiseen aikaan sijoittuvassa kirjassa kirjeitä kirjoittaa Karl-nminen mies Kaisi-nimiselle naiselle, joka opiskelee sairaanhoitajaksi ja on ilmeisesti saamassa perinnön, josta kuitenkin taitaa koitua riitoja. Karl on selvästi vanhempi kuin Kaisi. Karl on (ollut?)  naimisissa ja kärsii jonkinlaisesta sotatraumasta sekä alkoholismista. Kirjeiden mukaan hän ansaitsee elantonsa kääntäjänä, mutta myös jotain hämäräperäistä on ilmassa. Teoksen nimen kuuri viittaa siihen, että Karl on ryhtynyt antabuskuurille päästäkseen eroon juomisesta. Lääke on 1940-luvulla vasta kokeiluvaiheessa ja päihderiippuvaisten vieroitushoito muutenkin lapsenkengissä.

Miten paljon kirjeiden kirjoittajaan voi luottaa? Kertooko hän totuuden tai edes osatotuuden? Kirjoittaako hän valheita? Mitkä ovat hänen tarkoitusperänsä? Onko totuus aina vain osatotuus? Millaisia kirjeitä Kaisi kirjoittaa takaisin? Miten sekaisin Karl on? Ovatko jotkin kirjeistä totuudellisempia kuin toiset?

Romaani herättää valtavasti kysymyksiä, mutta antaa vähän vastauksia. Helpolla Mörö ei lukijaa päästä, vaan antaa jokaisen lukijansa tulkita itse. Päällimmäinen tuntemus teoksen lopussa on “höh”. Tarkemmin pohtiessa hahmottuu kuva Karlista selityskierteiden vyöhteihin takertuneena juoppona  ja Kaisista naivina tyttönä, joka ei osaa irrottautua hoitosuhteessa tavatusta miehestä. Molemmat pettävät itseään, mikäli uskovat suhteensa tulevaisuuteen.

Rakkautta kuoleman kenttien varjossa

Kim Echlinin romaani Kadonneet (Tammi, 2009; suom. Sirkka Aulanko) on romaani rakkaudesta ja kuolemasta.

Kanadalainen Anne on kuudentoista, kun hän rakastuu palavasti kambodžalaiseen Sereyhin, joka on paennut Pol Potin hirmuhallintoa ja punaisten khmerien julmuuksia. Serey ei ole kuullut omaisistaan mitään vuosiin, koska maan rajat ovat täysin suljetut. Nuoret elävät rakastuneina ja onnellisina Annen isän vastusteluista huolimatta, kunnes Serey päättää palata Kambodžaan etsimään vanhempiaan ja pikkuveljeään.

Kymmenen vuoden kuluttua Anne, joka on opiskellut khmerin kieltä ja kaivannut rakastettuaan koko ajan, uskoo näkevänsä Sereyn televisiossa ja lähtee siltä istumalta Phnom Penhiin etsimään miestä, vaikkei ole kuullut tästä väliaikana mitään. Sinnikkäiden etsintöjen jälkeen Anne löytää Sereyn, mutta huomaa tämän muuttuneen kokonaan. Nähdessään omin silmin kuoleman kentät ja kuullessaan paikallisten valtavista kärsimyksistä, hän alkaa hiljalleen tajuta, millaisten painajaisten kanssa rakastettu elää. Silti hän haluaa jakaa tämän kanssa koko elämänsä.

Punaiset khmerit oli kommunistinen vallankumouksellinen liike, joka hallitsi Kambodžaa 1975-1979. Pol Potin johtamien punaisten khmerien tavoitteena oli luoda maahan utooppinen maatalousyhteiskunta: kaupungit tyhjennettiin ja väestö pakkosiirrettiin pakkotöihin kuoleman kentille. Markkinatalous, raha ja yksityisomaisuus lakkautettiin. Lääkkeitä ja sairaaloita ei ollut. Kirjat, musiikki ja uskonnot kiellettiin. Hirmuhallinnon aikana arvioidaan ainakin kahden miljoonan kambodžalaisen menehtyneen aliravitsemukseen, sairauksiin ja teloituksiin. Lisäksi miljoonat rampautuivat tai menettivät muuten terveytensä. Oikeudenkäyntejä hirmuhallintoa vastaan on vasta aloiteltu.

Echlin kuvaa kirjassaan sekä rakkauden että pahuuden voimia. Hän asettaa vastakkain yhtäältä yksilön rohkeudesta ja peräänantamattomuudesta kumpuavan henkisen vahvuuden, joka johtaa lopulta ehdottomuuteen, ja toisaalta Pol Potin sotilaiden joukkopsykoosista ja vallan sokaisevuudesta nousevan fyysisen ylivoiman maailmassa, jossa ihmishenki ei ole minkään arvoinen.

Kadonneet kertoo, mihin kaikkeen ihminen pystyy niin hyvässä kuin pahassa. Aiheestaan huolimatta romaani on kaunis ja runollinen. Aiheensa vuoksi se on sekä syvästi koskettava että vihaksi pistävä.

“Koko neuvostoelämä oli sepitettyä.”

Sofi Oksanen ja Imbi Paju ovat toimittaneet laajan artikkelikokoelman Kaiken takana oli pelko : kuinka Viro menetti historiansa ja kuinka se saadaan takaisin (WSOY, 2009), joka nimestään huolimatta käsittelee myös muiden Baltian maiden lähihistoriaa – ensimmäistä itsenäisyyttä, miehitystä, elämää neuvostotasavalloissa ja uuden itsenäisyyden aikaa.

Kokoelmassa on nelisenkymmentä artikkelia, joiden taso vaihtelee tieteellisestä tutkimuksesta muistelmapalasiin. Osa teksteistä on hyvinkin syvällisiä ja tarkkoja, osa huitaistun oloisia. 563 sivussa on kenties neljännes sellaista, jonka pois jättäminen olisi parantanut kokonaisuutta.

Kirjan keskeisimpi kysymyksiä ovat: Miksi stalinistisen Neuvostoliiton tekemät ihmisoikeusrikokset on lähes vaiettu ja jokseenkin sivuutettu, ainakin verrattuna natsi-Saksan tekemiin rikoksiin? Miten käsitellä, purkaa ja ymmärtää neuvostosorron uhrien kärsimyksiä leireillä, vankiloissa ja mielisairaaloissa? Kansanmurhan kaltaisiin suuriin aiheisiin kytkeyvät myös symboli- ja muistomerkkikysymykset: Iivi Anna Masson artikkelissa “Hauras ja haavoittuva totuus” (s. 212-218) pohditaan “pronssipatsasjupakkaan” liittyen näin: “Venäjän näkemys tässä kiistassa sai yllättävän paljon ymmärrystä moniarvoisuuttaa ylistävässä Euroopassa. Samaa ymmärrystä tuskin osoitettaisiin uusnatseille, jotka puolustaisivat SS-sotilaan patsasta —”.

Artikkelin aiheiden kirjo on laaja käsitemäärittelyistä (“Sovjetisoinnin käsitteestä”) ja oikeustieteellisistä tutkielmista (“Baltian valloituksen oikeudenvastaisuus”) Gulag-muistoihin ja -muistelmiin, sorron kansanterveydellisistä vaikutuksista ja miehityksen taloudellisista seurauksista kollektiiviseen muistiin ja poliittisiin vitseihin.

Artikkeikokoelmalla on monista ansioistaan – laaja kattavuus, erilaisten aiheiden nostaminen julkisuuteen, keskustelun herättäminen ym. – huolimatta myös ongelmansa, joista osan olisi kaiketi voinut jo toiseen painokseen (jota luin) korjata. Ivo Jurveen artikkeli “KGB, Stasi ja Viron tiedusteluhistoria” (s.131-166)  jäi kiinnostavuudestaan huolimatta lukematta, koska sen ymmärtäminen ilman kuvioita, joihin tekstissä viitataan, mutta joita ei missään näy, on liian hankalaa. Samoin lukuisat kielivirheet ja käännösten ilmeinen hätäisyys vähensivät lukuiloa; välillä jopa haittasivat ymmärtämistä: esim. silloin kun “haluttomuutta olla tietämättä” pitäisi olla “haluttomuutta tietää” tai “halua olla tietämättä” (s. 404). Myös asiavirheet tämäntyyppisessä teoksessa, jonka ajatuksena on nimenomaan tuoda tosiasioita julki ja kirjoittaa uudelleen ja todeksi aiemmin väärennettyä historiaa, harmittavat: Vaikka Laura Assmuth onkin tutkinut nimenomaan Viron ja Latvian itäisiä rajaseutuja Venäjälle, on silti virheellistä unohtaa Kaliningrad ja väittää, ettei Liettualla ole yhteistä rajaa Venäjän kanssa (s. 499).  Toimittajien tehtäviin olisi myös kuulunut lähdeviitekäytännön yhtenäistäminen; nyt sen sekalaisuus syö uskottavuutta.

Puutteistaan ja (ehkä tarkoituksellisesta) epätasaisuudestaan huolimatta teos on mitä suositeltavinta luettavaa kenelle tahansa Viron, muiden Baltian maiden, Venäjän, Puolan, Suomen, koko Euroopan lähimenneisyydestä kiinnostuneelle.

Todisteita naisdekkarin voimasta

Tiina Torppa on haastatellut joukon suomalaisia ja ulkomaalaisia naisia, jotka kirjoittavat rikosfiktiota. Tuloksena on yleistajuinen johdatus uuden (tai uudehkon) rikoskirjallisuuden syntyyn ja teemoihin nimenomaan naistekijöiden kautta sekä haastattelu- & faktapaketti 25 naisdekkaristista. Kokonaisuus on saanut nimen Murha naisen käsin (BTJ Kustannus, 2009).

Teoksen alkuosa on ahkerallekin dekkariharrastajalle hyvä, tiivis kertauspaketti naisten kirjoittamasta rikoskirjallisuudesta Sjöwall & Wahlöön ajoista nykyaikaan. Dekkareihin tutustumista aloittelevalle tai vaikkapa kirjallisuusesitelmää tekevälle Torpan teksti on suorastaan aarreaitta.

Haastateltuja ovat Jaana Airaksinen, Marita Gleisner, Taina Haahti, Leena Lehtolainen, Eppu Nuotio, Outi Pakkanen, Marianne Peltomaa, Karin Alvtegen, Joolz Denby, Inger Frimansson, Doris Gercke, P.D. James, Camilla Läckberg, Val McDermid, Liza Marklund, Sujata Massey, Denise Mina, Kate Mosse, Åsa Nilsonne, Ruth Rendell, Maj Sjöwall, Karin Slaughter, Leonie Swann, Helene Tursten ja Laura Wilson.

Joukko on mukavan sekalainen kymmenittäin rikosromaaneja kirjoittaneista konkareista yhden dekkarin tapauksiin, arvostetuista brittileideistä nuoriin debytantteihin, kotimaisista yhdysvaltalaisiin ja pohjoismaalaisista monikansallisiin. Toki montakin kiinnostavaa nimeä puuttuu joukosta, muttei eihän ole aivan yksinkertaista päästä haastattelemaan kirjailijoita.

Yksi kohta muuten asiantuntevassa teoksessa minua kummastuttaa kovasti:

Torpan mukaan “suomalaiset eivät ole vielä toistaiseksi kirjoittaneet historiallisia rikoskirjoja” (s. 35), vaikka on olemassa ainakin a) Kirsti Mannisen ja Jouko Raivion mainio viisiosainen historiallinen rikosromaanisarja (Jumalan ruoska : salapoliisiseikkailu suurten nälkävuosien ajoilta; Kuolema Ylioppilastalolla : salapoliisiseikkailu Helsingissä syystalvella 1872; Punavuoren keisarinna : salapoliisiseikkailu 1860-luvun Helsingissä; Ruumisvaunut Bulevardilla : salapoliisiseikkailu vuoden 1869 Suomessa; Stenvallin tapaus : salapoliisiseikkailu vuoden 1873 Helsingissä), joka ilmestyi vuosina 1990-94; sekä b) Sirpa Tabetin rautakaudelle sijoittuvat rikosromaanit Punainen metsä (1989), Tähkäyö (1994) ja Hämärän lapset (1997).

Kirjan kansi on lähinnä kummallinen. Muutaman kirjoitusvirheen voi aina katsoa läpi sormien.

Tarkan tarkkaa työtä

Pekka Tarkka on vihdoin saanut julkisuuden Joel Lehtosen elämäkerran, tosin vasta ensimmäisen osan. Kumma kyllä yhden kansalliskirjailijamme kohdalla on tähän saakka ollut elämäkerran mentävä aukko, vaikkei Lehtosen elämänvaiheista kiinnostavuutta todellakaan puutu.

Itse olen niihin taannoin LehtoNetiä kokoon kasatessani tutustunut huolella ja ajan kanssa, mutta tietysti nyt ilmestynyt teos Joel Lehtonen 1 : vuodet 1881–1917 vastaa paljon vaativampiin tarpeisiin ja täyttää mainittua aukkoa parhaalla mahdollisella asiantuntemuksella; onhan Tarkka tutkinut vuosikymmenien ajan Joel Lehtosen kirjeenvaihtoa ja tuotantoa.

Paitsi Lehtosen vaiherikasta elämää ja ristiriitaista henkilöä, Tarkka luotaa elämäkerran ykkösosassa yksityiskohtaisesti myös Lehtosen kirjallista tuotanto aina Putkinotkon kynnykselle saakka. Samalla kun teos kertoo Lehtosen elämästä äpärä- ja huutolaispojasta kirjailijaksi, sanomalehtimieheksi, maailmanmatkailijaksi ja Inhan isännäksi, se paneutuu myös ajankohdan Suomen poliittiseen ja sosiaalihistoriaan.

Teoksessa riittää mielenkiintoa, vaikka henkilöt, tapahtumat ja teokset ovatkin tuttuja. Tarkan teksti on luontevaa, luotettavaa ja luettavaa. Toivottavasti jatko-osaa ei tarvitse odottaa kovin pitkään.

Irrottelua

Leena Lehtolaisen uusin romaani Henkivartija (Tammi, 2009) on romanttinen vakoilujännäri, josta ei vauhtia ja vaarallisia tilanteita puutu. Lehtolaisen teksti kulkee taas kuin parhaimmissa Maria Kallio -sarjan dekkareissa ilman pakkoa ja kireyttä. Juoni on mutkikkaan mielikuvituksellinen ja henkilöhahmot oletettavasti tarkoituksellisen stereotyyppisinä varsin herkullisia.

Päähenkilö on nimeltään Hilja Ilveskero, iältään reilu kolmikymppinen ja ammatiltaan henkivartija. Tapahtumat alkavat Moskovassa, jossa Hilja – Yhdysvalloissa oppinsa saanut kovan luokan ammattilainen – periaatteensa vuoksi hylkää vartioimansa Anita Nuutisen, suomalaisen liikenaisen. Uskottavaa? Ehkei. Perusteltua teoksen sisäisessä maailmassa? Kyllä.

Ilman vartijaansa jäänyt Nuutinen löydetään pian tapettuna eikä suutuspäissään irtisanoutunut Hilja muista reilun puolen vuorokauden tapahtumista mitään. Hänen on siis todistettava oma syyttömyytensä paitsi poliisille myös itselleen. Hilja palaa Suomeen ja saa pian kannoilleen paitsi omalaatuisen rikoskomisaario Laition myös salaperäisen ja kiehtovan David Stahlin. Kenen palveluksessa Stahl on? Voiko edes poliisiin luottaa? Uhkaako Hiljaa “vain” Nuutisen venäläinen ex-kumppani Paskevich? Miten isoihin kuvioihin Hilja oikeastaan on sotkeutunut?

Kun Hilja sitten saa paikan vihreän kansanedustajan turvanaisena, ei hänellä ole enää varaa virheisiin. Uuden työn kautta alkavat selvitä myös rikosvyyhdin valtavat panokset sekä poliittisuus ja kansainvälisyys. Samaan aikaan keritään auki myös Hiljan menneisyyttä – tapahtumia, jotka johtivat erikoiseen lapsuuteen ja nuoruuteen enon hoivissa Kaavin korvessa – sekä ilvesintomieltä.

Lehtolainen on hyvässä vedossa ja irrottelee iloisesti muun muassa hauskoilla nimillä, valehenkilöllisyyksillä, mustalla huumorilla ja rikoskirjallisuuden kliseillä.

Kuukauden pyöräretki

Osmo Soininvaara bloggasi kesällä 2007 kuukauden ajan Helsingin Sanomille fillarireissultaan Tallinnasta Nizzaan. Viime vuonna Teos julkaisi blogiin pohjautuvan tekstin kirjana Fillarilla Nizzaan. Itse ajan polkupyörällä todella vähän, joten nimenomaan fillarireissun kuvaus ei minua sen erityisemmin kiinnostanut; sen sijaan tartuin opukseen siksi, että reitti näytti kulkevan monien mp-reissuilta tuttujen seutujen läpi.

Reissun lähtökohta oli vitsi tai vedonlöynti. Karkea arvio matkan pituudesta oli 3000 km eikä aikaa työkiireiden vuoksi ollut kuin kuukausi. Isoja teitä oli siis lähdettävä liikkeelle. En voi edes kuvitella, miten loppumattoman tylsältä viivasuora ja vilkasliikenteinen Via Baltica tuntuu fillarivauhdilla, kun se nopeammallakin vehkeellä on puuduttava. Eksymisiä sattui, aika paha kaatuminenkin, samoin vastatuulta, sadetta, hellettä ja joskus aika huonoja reittivalintoja; matkaakin kertyi lähes 400 km yli arvioidun kolmen tuhannen, mutta aika riitti, eikä mukaan mahtunut kuin yksi pieni fuskaus, 60 kilometrin pätkä junakyydillä Saksasta Itävaltaan.

Kirjaa lukiessani opin paitsi monta asiaa (matka)polkupyöräilystä myös sen, että samoja asioita muutkin suomalaiset Euroopan teitä reissatessaan miettivät: vertailevat kotimaataan ja matkailukohdettaaan, pohtien vaikkapa sitä, miten muissa maissa paitsi Suomessa pienessäkin kylässä (joka lisäksi usein on nätti, jollei jopa kaunis, toisin kuin ruma Suomi*) on tarjolla monenmoisia palveluita; taikka pohtivat raskaan liikenteen seassa tuskaillessaan, onko välttämätöntä rahdata niin monin miljoonin rekkakuormin tavaraa edestakaisiin pitkin Euroopan teitä – tyyliin Ramlösaa Ranskaan ja Eviania Ruotsiin.

Mielenkiintoinen, nopealukuinen kirja – myös muille kuin pyöräilijöille, matkailijoille ja/tai vihreille.

* Tarkennettakoon, että mielestäni Suomi on kaunis maa, muttei rakennuskantansa ansiosta, vaan siitä huolimatta.