Todisteita naisdekkarin voimasta

Tiina Torppa on haastatellut joukon suomalaisia ja ulkomaalaisia naisia, jotka kirjoittavat rikosfiktiota. Tuloksena on yleistajuinen johdatus uuden (tai uudehkon) rikoskirjallisuuden syntyyn ja teemoihin nimenomaan naistekijöiden kautta sekä haastattelu- & faktapaketti 25 naisdekkaristista. Kokonaisuus on saanut nimen Murha naisen käsin (BTJ Kustannus, 2009).

Teoksen alkuosa on ahkerallekin dekkariharrastajalle hyvä, tiivis kertauspaketti naisten kirjoittamasta rikoskirjallisuudesta Sjöwall & Wahlöön ajoista nykyaikaan. Dekkareihin tutustumista aloittelevalle tai vaikkapa kirjallisuusesitelmää tekevälle Torpan teksti on suorastaan aarreaitta.

Haastateltuja ovat Jaana Airaksinen, Marita Gleisner, Taina Haahti, Leena Lehtolainen, Eppu Nuotio, Outi Pakkanen, Marianne Peltomaa, Karin Alvtegen, Joolz Denby, Inger Frimansson, Doris Gercke, P.D. James, Camilla Läckberg, Val McDermid, Liza Marklund, Sujata Massey, Denise Mina, Kate Mosse, Åsa Nilsonne, Ruth Rendell, Maj Sjöwall, Karin Slaughter, Leonie Swann, Helene Tursten ja Laura Wilson.

Joukko on mukavan sekalainen kymmenittäin rikosromaaneja kirjoittaneista konkareista yhden dekkarin tapauksiin, arvostetuista brittileideistä nuoriin debytantteihin, kotimaisista yhdysvaltalaisiin ja pohjoismaalaisista monikansallisiin. Toki montakin kiinnostavaa nimeä puuttuu joukosta, muttei eihän ole aivan yksinkertaista päästä haastattelemaan kirjailijoita.

Yksi kohta muuten asiantuntevassa teoksessa minua kummastuttaa kovasti:

Torpan mukaan “suomalaiset eivät ole vielä toistaiseksi kirjoittaneet historiallisia rikoskirjoja” (s. 35), vaikka on olemassa ainakin a) Kirsti Mannisen ja Jouko Raivion mainio viisiosainen historiallinen rikosromaanisarja (Jumalan ruoska : salapoliisiseikkailu suurten nälkävuosien ajoilta; Kuolema Ylioppilastalolla : salapoliisiseikkailu Helsingissä syystalvella 1872; Punavuoren keisarinna : salapoliisiseikkailu 1860-luvun Helsingissä; Ruumisvaunut Bulevardilla : salapoliisiseikkailu vuoden 1869 Suomessa; Stenvallin tapaus : salapoliisiseikkailu vuoden 1873 Helsingissä), joka ilmestyi vuosina 1990-94; sekä b) Sirpa Tabetin rautakaudelle sijoittuvat rikosromaanit Punainen metsä (1989), Tähkäyö (1994) ja Hämärän lapset (1997).

Kirjan kansi on lähinnä kummallinen. Muutaman kirjoitusvirheen voi aina katsoa läpi sormien.

Tarkan tarkkaa työtä

Pekka Tarkka on vihdoin saanut julkisuuden Joel Lehtosen elämäkerran, tosin vasta ensimmäisen osan. Kumma kyllä yhden kansalliskirjailijamme kohdalla on tähän saakka ollut elämäkerran mentävä aukko, vaikkei Lehtosen elämänvaiheista kiinnostavuutta todellakaan puutu.

Itse olen niihin taannoin LehtoNetiä kokoon kasatessani tutustunut huolella ja ajan kanssa, mutta tietysti nyt ilmestynyt teos Joel Lehtonen 1 : vuodet 1881–1917 vastaa paljon vaativampiin tarpeisiin ja täyttää mainittua aukkoa parhaalla mahdollisella asiantuntemuksella; onhan Tarkka tutkinut vuosikymmenien ajan Joel Lehtosen kirjeenvaihtoa ja tuotantoa.

Paitsi Lehtosen vaiherikasta elämää ja ristiriitaista henkilöä, Tarkka luotaa elämäkerran ykkösosassa yksityiskohtaisesti myös Lehtosen kirjallista tuotanto aina Putkinotkon kynnykselle saakka. Samalla kun teos kertoo Lehtosen elämästä äpärä- ja huutolaispojasta kirjailijaksi, sanomalehtimieheksi, maailmanmatkailijaksi ja Inhan isännäksi, se paneutuu myös ajankohdan Suomen poliittiseen ja sosiaalihistoriaan.

Teoksessa riittää mielenkiintoa, vaikka henkilöt, tapahtumat ja teokset ovatkin tuttuja. Tarkan teksti on luontevaa, luotettavaa ja luettavaa. Toivottavasti jatko-osaa ei tarvitse odottaa kovin pitkään.

Irrottelua

Leena Lehtolaisen uusin romaani Henkivartija (Tammi, 2009) on romanttinen vakoilujännäri, josta ei vauhtia ja vaarallisia tilanteita puutu. Lehtolaisen teksti kulkee taas kuin parhaimmissa Maria Kallio -sarjan dekkareissa ilman pakkoa ja kireyttä. Juoni on mutkikkaan mielikuvituksellinen ja henkilöhahmot oletettavasti tarkoituksellisen stereotyyppisinä varsin herkullisia.

Päähenkilö on nimeltään Hilja Ilveskero, iältään reilu kolmikymppinen ja ammatiltaan henkivartija. Tapahtumat alkavat Moskovassa, jossa Hilja – Yhdysvalloissa oppinsa saanut kovan luokan ammattilainen – periaatteensa vuoksi hylkää vartioimansa Anita Nuutisen, suomalaisen liikenaisen. Uskottavaa? Ehkei. Perusteltua teoksen sisäisessä maailmassa? Kyllä.

Ilman vartijaansa jäänyt Nuutinen löydetään pian tapettuna eikä suutuspäissään irtisanoutunut Hilja muista reilun puolen vuorokauden tapahtumista mitään. Hänen on siis todistettava oma syyttömyytensä paitsi poliisille myös itselleen. Hilja palaa Suomeen ja saa pian kannoilleen paitsi omalaatuisen rikoskomisaario Laition myös salaperäisen ja kiehtovan David Stahlin. Kenen palveluksessa Stahl on? Voiko edes poliisiin luottaa? Uhkaako Hiljaa “vain” Nuutisen venäläinen ex-kumppani Paskevich? Miten isoihin kuvioihin Hilja oikeastaan on sotkeutunut?

Kun Hilja sitten saa paikan vihreän kansanedustajan turvanaisena, ei hänellä ole enää varaa virheisiin. Uuden työn kautta alkavat selvitä myös rikosvyyhdin valtavat panokset sekä poliittisuus ja kansainvälisyys. Samaan aikaan keritään auki myös Hiljan menneisyyttä – tapahtumia, jotka johtivat erikoiseen lapsuuteen ja nuoruuteen enon hoivissa Kaavin korvessa – sekä ilvesintomieltä.

Lehtolainen on hyvässä vedossa ja irrottelee iloisesti muun muassa hauskoilla nimillä, valehenkilöllisyyksillä, mustalla huumorilla ja rikoskirjallisuuden kliseillä.

Kuukauden pyöräretki

Osmo Soininvaara bloggasi kesällä 2007 kuukauden ajan Helsingin Sanomille fillarireissultaan Tallinnasta Nizzaan. Viime vuonna Teos julkaisi blogiin pohjautuvan tekstin kirjana Fillarilla Nizzaan. Itse ajan polkupyörällä todella vähän, joten nimenomaan fillarireissun kuvaus ei minua sen erityisemmin kiinnostanut; sen sijaan tartuin opukseen siksi, että reitti näytti kulkevan monien mp-reissuilta tuttujen seutujen läpi.

Reissun lähtökohta oli vitsi tai vedonlöynti. Karkea arvio matkan pituudesta oli 3000 km eikä aikaa työkiireiden vuoksi ollut kuin kuukausi. Isoja teitä oli siis lähdettävä liikkeelle. En voi edes kuvitella, miten loppumattoman tylsältä viivasuora ja vilkasliikenteinen Via Baltica tuntuu fillarivauhdilla, kun se nopeammallakin vehkeellä on puuduttava. Eksymisiä sattui, aika paha kaatuminenkin, samoin vastatuulta, sadetta, hellettä ja joskus aika huonoja reittivalintoja; matkaakin kertyi lähes 400 km yli arvioidun kolmen tuhannen, mutta aika riitti, eikä mukaan mahtunut kuin yksi pieni fuskaus, 60 kilometrin pätkä junakyydillä Saksasta Itävaltaan.

Kirjaa lukiessani opin paitsi monta asiaa (matka)polkupyöräilystä myös sen, että samoja asioita muutkin suomalaiset Euroopan teitä reissatessaan miettivät: vertailevat kotimaataan ja matkailukohdettaaan, pohtien vaikkapa sitä, miten muissa maissa paitsi Suomessa pienessäkin kylässä (joka lisäksi usein on nätti, jollei jopa kaunis, toisin kuin ruma Suomi*) on tarjolla monenmoisia palveluita; taikka pohtivat raskaan liikenteen seassa tuskaillessaan, onko välttämätöntä rahdata niin monin miljoonin rekkakuormin tavaraa edestakaisiin pitkin Euroopan teitä – tyyliin Ramlösaa Ranskaan ja Eviania Ruotsiin.

Mielenkiintoinen, nopealukuinen kirja – myös muille kuin pyöräilijöille, matkailijoille ja/tai vihreille.

* Tarkennettakoon, että mielestäni Suomi on kaunis maa, muttei rakennuskantansa ansiosta, vaan siitä huolimatta.

Eipä haittais jos me poistuttais*

Alan Weismanin Maailma ilman meitä (Atena, 2008; suom. Ulla Lempinen ja Tiina Ohinmaa), kysyy millainen maailmasta – maapallosta ja elämästä sillä – tulisi,  jos ihmiset katoaisivat kokonaan, jos ihmisiä ei yht’äkkiä olisi.

Weisman on tehnyt laajan ja kauaskantoisen ajatuskokeen, koska haluaa näyttää ja kertoa konkreettisesti, millainen on ihmiskunnan vaikutus maapalloon. Toisaalta se on valtaisa, peruuttamaton ja ainutlaatuinen, mutta toisaalta mitätön ja häviävä, sillä Weisman kertoo samalla myös luonnon melkein uskomattomasta uusiutumiskyvystä.

Teoksen aloitusluku oli henkilökohtaisesti vaikuttava ja mukaansatempaava, koska Bialowiezan ikimetsä itäisessä Puolassa on tuttu. Kun Weisman sitten siirtyy New Yorkin Manhattanille kuvailemaan, miten umpeenrakennettu kaupunkisaari palautuisi luonnontilaan ilman ihmisiä, avautuu teoksen maapallon laajuinen mittakaava tehokkaasti.

Weisman on tehnyt kirjansa eteen valtavasti taustatyötä: haastatellut asiantuntijoita ja matkustanut paljon – Kappadokia, Tshernobyl, Panaman kanava, Koreoiden rajavyöhyke, Iso Valliriutta… Hänen kuvauksensa ihmisettömästä maapallosta ovat vakuuttavia ja kiehtovia. Samalla, kun Weisman ennustaa, mitä maailmassa tapahtuisi ilman ihmistä, hän muistuttaa, mitä on jo tapahtunut ihmisen takia. Eikä kyse ole pelkästään teollisen ajan luonnonvarojen riistosta, vaan vaikkapa siitä, miten moni eläin- ja kasvilaji kuoli sukupuuttoon ihmisten vuoksi jo tuhansia vuosia sitten.

Weisman ei kirjassaan saarnaa eikä julista, sillä se olisi tarpeetonta. Hänen tyylinsä kertoa tosiasioita menneisyydestä ja todennäköisyyksiä mahdollisesta tulevaisuudesta on tehokas ja toimiva. Hän paneutuu kestämättömän kehityksen teemaan erilaisten osa-alueiden kautta, joista masentavin on muovin tarina. Muovien hajoaminen kestää käsittämättömän pitkään; niiden elinikää ei oikeastaan vielä tiedetä. Ilmeisesti ainoa ihmisen tekemä, joka kestää maapallolla muoviakin pitempään, on ydinjäte.

Tuhoaako ihminen lopulta itsensä, kun ei pääse tasapainoon ympäristönsä kanssa? Vai ehdimmekö vielä tehdä jotakin ennen kuin planeetallamme on enemmän ihmisiä ja ihmisten tuottamaa roinaa kuin se kestää? Pitäisikö vielä yrittää, vai antaa mennä, kun kerran on alamäki? Kävi miten kävi, luonto voittaa. Joko ihmisen kanssa tai ilman ihmistä. Täällä on elämää, kunnes aurinkomme aikanaan sammuu.

Klikkailtava kaavakuva havainnollistaa ihmisen potentiaalisen katoamisen seurauksia: http://www.worldwithoutus.com/did_you_know.html

*Aknestik: Lammikkolaulu 2000 (“Ihmisen parempi ois pian kuolla pois että kalat vois liplutella lammikoissa… Eipä haittais, jos me poistuttais; linnut lirkuttais, lammet nukkuisi kaislikoissa…”)

Aika ajatonta

Sisilialaissyntyinen Luigi Pirandello (1867-1936) kirjoitti valtavan paljon: romaaneja, novelleja, näytelmiä, lehtijuttuja ja esseitä. Novellitaidetta hän edisti tarkkanäköisesti, yhteiskuntakriittisesti ja eksistentialismia ennakoiden. Ahdas frakki ja muita novelleja (Like, 2009) on toinen Leena Rantasen valikoima ja suomentama kokoelma Pirandellon novelleja. Ihmeen ajattomia ne ovat, vaikka sijoittuvat toissa ja viime vuosisadan vaihteen molemmin puolin.

Tapahtumapaikkoja voi tunnistaa Roomaksi tai Sisilian maaseuduksi, mutta tavallaan kertomukset eivät ole paikkaankaan sidottuja. Maalaiskylä mikä maalaiskylä; kaupunkikortteli mikä kaupunkikortteli. Pirandellon novellien keskiössä ovat ihmiset heikkouksineen, juonitteluineen, omituisuuksineen, suhteineen, kovine kohtaloineen.

Usein novellit ovat tragikoomisia, mutta myös pelkästään surullisia, ainoastaan ironisia vai suorastaan raadollisia lyhyet tarinat voivat olla. Kuolema on läsnä useammin kuin syntymä, viha ja kateus useammin kuin rakkaus tai uskollisuus. Naiset ja miehet parhaimmillaan sietävät toisiaan, pahimmillaan käyvät sotaa viekkaudella ja vääryydellä. Kirkkoa ja sen palvelijoita Pirandello arvostelee ankarasti, mutteivät armoa saa oppineet, kauppiaat tai sotilaatkaan. Yksittäisten ihmisten kautta kuvataan koko yhteisöä. Usein kertomuksen loppu on yllättävä – kuin kaiken sattumanvaraisuutta painottaen.

Aika entinen ei koskaan enää palaa

Jos tarttuu kirjaan vaikka sillä perusteella, että sen kirjoittaja on muinaisen koulukaverin puoliso, voi hyvinkin yllättyä iloisesti.

Näin kävi minulle Mikko Reitalan romaanin Tähtihetki (Otava, 2009) kohdalla. Teos on mainion sujuva kertomus keski-ikäistyvän kopiokitarakauppiaan yrityksestä herättää henkiin nuoruuden unelmat ja nostaa 80-luvun tähdenlentobändi Babylonia uudelleen pinnalle.

Pahaksi onneksi bändin jäsenistä ainoastaan Pablo on enää edes suunnilleen sama ihminen kuin kaksikymmentä vuotta sitten – hupiveikko ja huumorimies, parhaiden källien keksijä ja uskottava vedättäjä. Kun bändin henkiinherättämiseen liittyvä kepponen sitten menee niin pieleen kuin vain mennä voi, alkavat Pablon sinisilmät hiljalleen avautua näkemään ruman todellisuuden.

Haaveilun aika olisi ohi, mutta Pablo luopuu unelmistaan perin hitaasti ja vaivalloisesti. Kun viimeinenkin salaisuus lopulta paljastuu niin Pablolle kuin lukijallekin, on se aikamoinen yllätys ja silti uskottava, jopa perusteltu. Matkalla kohti totuutta Pablo ennättää saattaa koko lähipiirinsä hengenvaaraan, koska ei aluksi ymmärrä yhtään, miten isojen asioiden ja vaarallisten ihmisten kanssa on tekemisissä.

Reitala kirjoittaa sujuvasti, suhteellisen lyhyin lausein, joilla onnistuu kuitenkin rakentamaan eläväksi tarinan henkilöt, paikat ja tunnelmat tarvitsematta laajoja kuvauksia tai luonnehdintoja. Juoni kulkee vaivatta ja kevyesti, mutta samalla tiukasti otteessaan pitäen, viihdyttäen, kiehtoen, salaisuuksiaan sopivati pantaten ja pikkuhiljaa paljastellen.

Henkilöhahmoja voi pitää melko stereotyyppisinä; joskin osittain se on monen kohdalla vain pintaa tai rooli, jonka alta paljastuu lopulta kokonaisempi, kompleksisempi ihminen. Pablon naiivius on paikoin epäuskottavaa, samoin hänen vaimonsaa kärsivällisyys. Silti Tähtihetki on vähintäänkin kelpo kesälukemiseksi sopiva yhdistelmä kehityskertomusta, rikosromaania ja veijaritarinaa.

Melkoinen matka

Jos vertaa nykypäivän moottoripyörämatkailua siihen, millaista se oli heti toisen maailmansodan jälkeen, puhuu melkein eri asiasta. Tiet ja pyörät, vaatteet ja varusteet, rajanylitys-, tulli- ja viisumimuodollisuudet, valuutat, kielitaidot ja -taidottomuudet, sodanjälkeisen Euroopan poliittinen ja taloudellinen tilanne - kaikki oli toisin vuonna 1950.

Silti myös silloin oli olemassa sellaisia ihmisiä kuin Jorma Riutta ja kaverinsa Olli, jotka matkustivat touko-elokuussa 1950 läpi sodasta yhä toipumassa olevan Euroopan Afrikan pohjoisrannikolle ja takaisin 350-kuutioisella Jawalla. Vähin varoin liikkeelle lähteneiden nuorukaisten reissu sujui yöpyen enimmäkseen teltassa teiden varsilla ilman patjoja ja makuupusseja (aluksi ilman peittoakin), useimmiten puroissa peseytyen, pääasiassa leipää ja säilykelihaa einehtien, hiihtoasuissaan ja monoissaan monin paikoin uteliaisuutta ja hilpeyttä heärättäen. Tästä matkasta kertoo Riutan omakustanne Moottoripyörä Jawalla läpi tuhotun Euroopan Pohjois-Afrikkaan (2000).

Kotikutoisen oloinen painate vilisee kirjoitusvirheitä, mutta on muuten yllättävän sujuvaa luettavaa. Vaikutuksen tekee silti ilman muuta sisältö eikä tyyli, sillä kyseessä on autenttinen dokumentti seikkailusta, joka tuntuu sitä uskomattomammalta mitä lakonisemmin se kuvataan.

Kirjoittaja ei paisuttele yhtäkään vastoinkäymistä, muttei kyllä riemuakaan; matkailaisten tunteet saa halutessaan tulkita rivien välistä. Vaativiakin nämä halpamatkailijat osaavat köyhyydessään olla: ei heihin tee vaikutusta läheskään jokainen kauniiksi kehuttu seutu tai upeaksi ylistetty maisema, puhumattakaan siitä, miten nirsoja he ovat naiskauneuden suhteen. Osaavat he myös vaatia palvelua ja vastinetta vähille rahoilleen, samoin kuin hyödyntää ystävällisten ihmisten avuliaisuutta. Melkoisista ennakkoluuloistaan huolimatta he oppivat kuin huomaamatta matkallaan suvaitsevaisuutta eri kulttuureja kohtaan.

Olipa kerran kuningatar

Tamperelaisen Carita Forsgrenin esikoisromaani Kolmen kuun kuningatar on nautittava historiallinen romaani, jonka päähenkilö on Karin Månsdotter (1550–1612), Suomen historiassa paremmin Kaarina Maununtyttärenä tunnettu maalaistyttö, josta tuli ensin Ruotsin kuningatar ja sitten Liuksialan kartanon emäntä.

Karin oli vain 14-vuotias, kun Ruotsin kuningas Erik XIV iski häneen silmänsä. Karinista tuli nopeasti kuninkaan frilla eli vihkimätön harjoitusvaimo, myöhemmin virallinen vaimo, ja Ruotsin kruununperillisten äiti.

Erik oli vainoharhainen ja hermoheikko, mutta Karinin yrttilääkkeet ja seura rauhoittivat häntä. Kun velipoika Johan anasti Erikiltä vallan, kiersi perhe vangittuna linnasta linnaan. Vanhinta poikaansa Karin ei nähnyt vuosikymmeniin, ja nuorempi poika menehtyi, mutta esikoistyttärensä Sigridin Karin sai pitää luonaan. Erikin kuoltua Karin ja Sigrid päätyivät Kangasalan Liuksialan kartanoon.

Historiallisten tosiasioiden pohjalta Carita Forsgren on luonut romaanin, jossa Karin Månsdotter pääsee itse kertomaan oman tarinansa. Vaikka tapahtumista on aikaa yli 400 vuotta, elää Karin tarinassa kirkaspiirteisenä ja valovoimaisena, voimakkaana ja uskottavana. Hän kertoo, miltä nuoresta tytöstä tuntuu joutua valtaapitävän vanhemman miehen mielitietyksi; millaista on joutua kokemattomana keskelle hovielämän sääntöjä ja juonitteluja; millaista on synnyttää lapsia, joihin haluaisi kiintyä, muttei oikein uskalla, koska niin moni lapsi kuolee ennen kuin ehtii täyttää kolmekaan vuotta; miltä tuntuu pelätä melkein koko ajan, olla aina varuillaan, varustautua alati pahimpaan; miten rauhoitella vainoharhaista puolisoa, joka sattuu olemaan valtakunnan päämies; millaista on elää miehen kanssa, joka on sivistynyt, viisas ja taiteellinen aviomies ja rakastaja, mutta myös raivoava, kostonhimoinen ja julma hallitsija ja sotilas.

Kolmen kuun kuningatar on kiehtovaa luettavaa. Tämä tarina on kaiveltu esiin historiankirjojen rivien väleistä ja kerrottu kuin nainen naiselle uskoutuen.

Hyytävä kylä

Andrea Maria Schenkelin Hiljainen kylä (Gummerus 2009) on nopealukuinen kertomus suljetusta pienestä saksalaiskylästä, jossa tarinat lähtevät liikkeelle, kun yhden tilan väki murhataan raa’sti. Vaikka perhe oli sulkeutunut ja omituinen eikä kukaan siitä pitänyt, karmaisee veriteko silti.

Kirja tihkuu jännitystä, salaisuuksia ja menneisyyden painolastia. Tunnelma on raskas ja tiivis. Kirjan ei voi sanoa viihdyttävän, mutta tehokas se on. Vaikka tunnelma on pelottava, on juoni melko yksioikoinen; onneksi kirjailija ei ole turhaan venyttänyt tekstiä tai paisuttanut tarinaa, sillä sitä riittää parahiksi pienoisromaanin verran.

Sodanjälkeiseen aikaan sijoitetun tarinan innoittaja on todellinen,  yhä selvittämätön veriteko 1920-luvulta. Juttu onkin niin karmiva, että sen on melkein pakko perustua todellisuuteen, joka tässä tapauksessa lienee taruakin inhottavampi.