Kahdeksan kertomusta menneisyydestämme

Risto Isomäen Viiden meren kansa (Into, 2018; 333 sivua) sisältää kahdeksan tarinaa suomalaisten muinaisuudesta. (Teoksen takakannessa puhutaan romaanista, mutta aika irrallisia nämä tarinat ovat.)

Jäiset rannat kuvaa kenties ensimmäisten ihmisten saapumista tuhansia vuosia ennen ajanlaskumme alkua sille merelle, jonka kohdilla nykyisin on Itämereksi nimittämämme vesialue. Tuolloin sitä reunusti vielä jäävuori. Kertomus on kaunis, lyhyt ja runollinen — sekä täynnä toivoa. Maailmanmeren rannalla tapahtuu Uralvuoriston eteläpuolella nykyisen Kaspianmeren rannoilla kuusituhatta vuotta sitten, ja ilmassa on pikemminkin epätoivoa.

Yli-Iin Kierikkiin sijoittuva Hylkeiden kansa on kiehtova tarina, jonka tapahtumapaikka on 7000 vuotta sitten syntynyt ”Suomen ensimmäinen kivikautinen pikkukaupunki”. Lemminki ja lohikäärme kertoo siitä, miten Saarenmaan Kaalijärvi syntyi, mitä siitä seurasi ja miten silloiset ihmiset siihen suhtautuivat.

Skyytit pyrkii selittämään, miksi Mustanmeren arojen asukkaat muuttivat tänne pohjoiseen 2000-2500 vuotta sitten. Paholaisen tyttärissä eletään Vanajaveden rannoilla 1200-luvulla, jolloin itsenäisten hämäläisten ja karjalaisten heimojen jäljellä olevat rippeet paitsi ahdistettiin kahden sotilasvallan väliin myös väkivalloin käännytettiin pois omasta uskostaan — ellei kyselemättä lahdattu.

Karsikkopuun kuolema tulkitsee eloisasti tuttua Lallin ja Piispa Henrikin tapausta. (Erään) maailman loppu on rinnakkaiskertomus sotaretkikuvaukselle, joka sisältyy tunnettuun Liivinmaan kronikkaan. Vuoden 1127 talvella toteutettu Viron Muhun ja Saarenmaan maalinnojen valloitus sotamies Niklas Mattiaksenpojan kertomana on kaikkien näkökulmasta katsottuna julmaa, raakaa ja raadollista toimintaa, ristiretkeilyä pahimmillaan.

Muuten mainiossa ja mielenkiintoisessa teoksessa on joitakin tyylirikkeitä, joista en voi olla mainitsematta pituusmittayksiköiden käyttöä. Melko erikoiselta tuntuu jo se, että 1100- tai 1200-luvulle sijoittuvassa tarinassa käytetään toistuvasti mittayksikkönä metriä, kun ei ainakaan ennen 1600-lukua kenenkään mieleen tullut edes koko käsite.

Lalli hivuttautui lähemmäs kuin saalistaan ajava metsästäjä. Vähää myöhemmin hän oli jo viidenkymmenen, sitten neljänkymmenen ja kolmenkymmenen metrin päässä. — Kun Lalli oli kahdenkymmenenviiden metrin päässä, toinen henkivartijoista kääntyi —”

Metrijärjestelmä otettiin Suomessa käyttöön vuonna 1887. Sitä ennen — ja varmaan kansan kielessä kauan sen jälkeenkin — käytettiin matkoja ja mittoja kuvaamassa peninkulmia, virstoja, sylejä, kyynäriä, jalkoja, vaaksoja ja tuumia. Lallin tarina sentään kerrotan hän-muodossa, mutta kun kilometreistä kronikoi minä-muodossa edellämainittu Niklas Mattiaksenpoika, tuntuu se jo todella oudolta.

Kaunokirjallisen osuuden lisäksi teoksen lopussa on Isomäelle tyypilliseen tapaan selityksiä, jotka ovat vähintään yhtä mielenkiintoisia kuin kertomuksetkin. Opin niistä paljon, muun muassa sen, että Suomen vanhimmat jätinkirkot ovat paljon vanhempia kuin Egyptin pyramidit, ja sen, että ensimmäiset (eli geneettiset) ”suomalaiset” tulivat Iberian niemimaalta ja vasta ”toiset” (eli etniset) Volgan mutkasta, sekä sen, miten Lönnrot haaskasi Kalevalan parhaan tarinan.